Kuvaamisen riemua?

On päässyt pahasti vierähtämään aikaa viime postauksesta. Syyt ovat tekosyitä. Ensiksi mukaansa imaisi kaksi aivan erilaista kirjaa: Tervon Myyrä ja Bo Carpelanin Kesän varjot.

Molemmat veivät mukanaan, joskin eri tavalla. Tervon Myyrässä on leikitelty lähihistorian tapahtumilla joiden pohjaa haettiin vuodelta 1918 ja Haminassa tapahtuneesta punavankien teloituksesta. Henkilöiden kohtaloita kiedotaan yhteen tavalla joka saattaisi jopa olla uskottava. Pääaiheena on suojelupoliisin toiminta presidentin ympärillä. Tehtävän saanut etsivä saa tehtäväkseen selvittää presidentin yhteydet, siis tiedusteluyhteydet, neuvostoliittolaisiin. Juonen kuljettelu oli monisärmäistä ja loppu yllättävä.

Kirjassa, tai oikeastaan muistikuvassa kirjasta kirjoitetuista arvosteluista, syntyi lisäkuvio. Kirjan lopussahan etsivälle paljastetaan että koko operaation ja tehtävän takana onkin itse presidentti. Arvosteluista jäi mieleeni se, että Tervoa haukuttiin siitä, että hän antaa kirjassaan ymmärtää presidentin olevan Myyrä, siis maanpetturi. Minulle tuli mielen etteivät kaikki arvostelijat ole lukeneet kirjaa loppuun saakka. On kirjoitettu toisten kertoman mukaan eikä ole vaivauduttu tutustumaan teokseen. Lisäksi monella tuntuu olevan käsitys että romaanikirjallisuus olisi yhtä kuin tosi ja yhtä luotettavaa kuin historiankirjoitus. Sitähän se ei ole.

Carpelanin kirja taas peilaa päähenkilöidensä elämää ja kokemuksia tässä päivässä ja sotakesässä 1944 tavalla jossa aina ei tiedä kummasta on kysymys. Teksti on jotenkin surrealistista eikä päästä lukijaa helpolla. Mutta kirja on kaunis, jos kirjasta voi niin sanoa.

Carpelanin kirjaa on arvosteltu hyvin positiivisesti ja ymmärtäen, tässä tapauksessa kirja on myös luettu. Johtuisiko kirjailijoiden erilaisesta arvostuksesta?

Kolmas ja ehkä tärkein syy kirjoittamisen jäämisessä vähälle lienee ottamani suururakka. Aion skannata vanhat negatiivit digimuotoon. Työ on hidasta ja muistoja pintaan nostavaa. Ehkä näin saan menneiden vuosien hävinneet muistikuvat takaisin.