Taidetta

Juttelin viime viikolla ystäväni kanssa taiteesta ja maalausaineista. Jotenkin erehdyin antamaan hänelle neuvon kokeilla temperalla, koska aineet ovat halpoja, värit kuivuvat nopeasti ja ovat luonteeltaan mielestäni hänen tylilleen sopivia.

Kaikki johtui Picasso-näyttelystä. Ihmettelimme molemmat miehen tuotteliaisuutta ja nopeutta. Hän piti eniten 20-luvun kaudesta, jolloin työt olivat etääntyneet kubismista ja saaneet vaikutteita italialaisesta klassistisesta taiteesta. Työt olivat tuolloin harmoonisia joskin muodot paisuteltuja. Minuun on suurimman vaikutuksen tehnyt sininen, vaaleanpunainen ja kubistinen kausi. Useat sinisen kauden töistä on tehty temperalla. Ehkä siinä on osa vaikutusta. Hillityt mattamaiset värit, jotka saatiin hehkumaan syvinä venissaamalla.

Ystäväni tyyli menee tällä hetkellä lähelle Picasson alkukausien töitä ja Bysanttilaista fresco-maalausta. Hän ei ollut koskaan kokeillut temperalla ja lupasi kokeilla. Sanoikin halunneensa töihinsä syvemmän pinnan, pinnan joka ei kiiltele valossa ja hukkaa pieniä nyansseja. Nyt pitää vaain odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Näkyykö kokeilu jo seuraavassa näyttelyssä joka on pikapuoliin, muistaakseni jo maaliskuussa. Tuskin vielä siinä, koska näyttely vaatii aina pitkähkön kypsyttelyn ja paljon työtä yhtenäisen ilmeen luomiseen.

Toivottelen hänelle tuottoisia päiviä.

Lumisia hankia ja talvisia lajeja

Nyt meni jälleen muistelun puolelle. Tällaisina muistan lapsuuden talvet; lunta, pakkasta ja valoa jostakin alhaalta.

Vaikka olenkin aina ollut huono hiihtämään olen silti pitänyt hiihtelystä. Pääpaino sanassa hiihtely, ei siis mitään hiki päässä painumista, vaan hiljakseen tapahtuvaa siirtyilyä paikasta toiseen. Välillä nojailtiin sauvoihin pitkäänkin ja katseltiin ja kuunneltiin mitä ympäristöstä löytyi. Näin tammikuiset hiidot jäivät yleensä lyhyiksi, sillä päivät olivat lyhyitä ja puut pilkkoi mieluummin valossa kuin pimeässä. Pimeässä olisi saattanut heilauttaa kirveen vaikka kiveen - tai paremminkin jalkaan. Mutta helmikuisen päivän ollessa jo pidempi käytiin joella hiihtelemässä peltoladun lisäksi. Joessa oli jotenkin mukava tuoksu, vaikka se jäässä olikin. Tuoksun muistaa, mutta sitä on vaikea kuvailla, jotakin turpeen hajua mukana, mutta muutoin määrittämätön. Joen jäälle virtapaikoissa nousi ruskeita paukamia, kun alla virtaava vesi nousi jään päälle. Ne paikat kierrettiin kaukaa, ettei pudottais jäihin.

Hankikelien aikana harrastettiin "purjehtimista" suksilla. Homma vaati paitsi sukset ja kantavan hangen niin myös ison tiiviin pomppatakin ja tuulta. Sopivalla tuulella pomppa auki, levitettiin kädet ja annettiin myötätuulen viedä. Hieman tuulen suunnasta pystyttiin poikkeamaan, aivan kuin purjeveneelläkin. Hanki kahisi suksien alla ja kilometriset peltoaukeat sallivat pitkätkin ilmaiset kyydit. Takaisin sitten oli ikävämpää tulla, vastatuuleen eikä mitään saanut ilmaiseksi. Mutta kivaa se oli siltikin.

Toinen, nykyisin jälleen muotiin tuleva väline oli potkukelkka, sillä pääsi talvellakin hurjastelemaan ja pitkätkin matkat kulkivat reipasta tahtia. Perusedellytys oli tietysti aurattu mutta hiekoittamaton tie. Tien pinnan piti olla jäinen mutta hiekkaan tökkäsi ikävästi hyvässä vauhdissa. Aivan kuin vetäisi pyöräillessä etujarrun lukkoon. Tienpinnasta löysi itsensä helposti. Yleensä tiet olivat hiekoittamattomia koska lähes kaikki käyttivät hevospelejä ja reki luisti paremmin hiekattomalla tiellä. Autoja taisi kylässä olla papilla ja Kujalassa, niin ja Kannonmäen taloissa oli joissakin autot. Silloin pikkupoikana tiedettiin tarkkaan kuka autolla oli liikenteessä kun niitä ei yksin kertaisesti ollut montaa.

Kelkalla yleensä menin Kiiskilään Karin kanssa leikkimään. Talvisin touhuiltiin mitä touhuiltiin. Vähän rajoitettua se tietysti oli kun elettiin vielä aikoja jolloin tavarasta oli pulaa eikä meidän varusteet aina olleet ulkoleikkeihin parhaat mahdolliset. Silloin pelasti puuliiteri, kukaan ei voi uskoa mitä kahden vilkkaalla mielikuvituksella varustetun poikalapsen päähän pälkähtää tehdä polttopuista. Ainakin vuoleskelemaan opittiin.

Onnettomia ihmisiä

Olen ollut vähän aikaa aivan hiljaa, koska mielessä on pyörinyt yhden tuttavan tapaus. Tuli liian lähelle omia kokemuksia. Narsistin kynsistä ei pääse helposti irti. Ei vaikka välimatkaa olisi ajallisesti ja maantieteellisesti paljonkin. Jatkuvasti tuo haamu häilyy jossakin valmiina iskemään. Syystä tai syyttä. Toivottavsti kaveri on saanut asiansa selvitettyä ja lopullisesti, sillä kukaan ei jaksa elää jatkuvassa pelossa, että joku keksii aivan uskomattomia juttuja toisesta ihmisestä; ja saa vielä muut uskomaan ja kohteen tuntemaan syyllisyyttä toisen valheista ja jopa uskomaan - melkein - niihin.

Alkuvuosi on ollut ilmoiltaan yllättävä. Tällaisia huurteisia aamuja ja kaiken pehmeään huurteeseen käärineitä säitä ei ole ollut vuosikausiin. Nyt on sellainen talvi, jollaisena lapsuutensa talvet muistaa. Pakkasta, puhdasta lunta ja huurteisia puita. Kamera on raksuttanut ja raksuttanut. Kuitenkin tuntuu että jotakin vielä puuttuu. Kuvat eivät anna sitä mitä haluaisin. Kaunista ympäristöä, huurteisia puita, oksalla kyhjöttäviä lintuja ja vitivalkoista lunta, valo, selkeä kirkas valo uupuu. Huurre ei kimalla oksalla latteassa sumuvalossa, valossa jota on mutta jolta puuttuu selkeä suunta. Nyt vain pitää yrittää ottaa yksivärinen kuva, jossa on valkoista valkoisella.

Loma ohi

Tänään oli sitten päivä, jolloin mökiltä oli lähdettävä takaisin kaupunkiin. Ilma oli lumipyrystä sakea ja junat täpötäynnä. Edellä mennyt Pendolino jäi menemättä ja siinä matkustaneet, samoin kuin seuraavassa junassa menevät, se oli n. tunnin myöhässä, sijoitettiin tähän samaan junaan. Se merkitsi sitä, että paikka, joka oli suunniteltu yhdelle isolle koiralle lattialla olikin yks´kaks yllättäen kolme koiran kanssa kulkevaa.

Oikeastaan paikalla oli neljä koiraa kun yhden pikkukoirat olivat isossa kuljetushäkissä. Sitten oli tämä mun iso karvakorva Bella-venakko ja yksi sekarotuinen isohko koira. Onneksi saatiin sovulla asenneltua koirat ilman rähinää paikalle ja rakenneltua kasseista sopivia näköesteitä. Matka meni sitten siinä mukavasti rupatellessa. Bellakin osoitti yllättävää sosiaalisuutta nuuskimalla vastapäätä istuvaa naista ystävällisesti. Häntäkin heilui eikä ollut yhtään sen näköinen, että hampaat pitäisi iskeä käteen. Jopa nuolaisi kevyesti.

Tosin lähtö mökiltä ei ollut koiran mieleen. Kun Hannu tuli hakemaan autollaan meitä asemalle meni Bella tyttöjen huoneeseen sängylle ja näytti ettei lähde. Piti oikein laittaa hihna kaulaan ja komentaa ennen autoon suostumista. Normaalisti on makoillut takapenkillä rauhallisesti ja korkeintaan nostanut korvansa pystyyn kun on ohitettu pitkäaikainen kesänvietopaikka pappilanmäellä. Nyt ei asettunut makuulle koko matkalla Kihniänkylästä Seinäjoelle.

Kotona kyllä sitten taas makoilee tyytyväisenä sängyllä. Kaipa se asettuu taas vakiintuneisiin tapoihinsa.

Uusi vuosi

Pakkasta ja Auringon paistetta, tuli räiskähtelee takassa. Koira tuhisee sängyllä. Uudenvuoden konsertti televisiosta. Mäkiviikon uudenvuoden kisa. Osa jo traditioita, mökillä oleminen vasta tämän vuoden tapa. Tosiasiassa tuntuu hemmetin hyvältä. Ulkona puhdas luminen luonto, hiljaisuus jonka rikkoo ainoastaan itse aiheutetut äänet. Kehoon leviävä avotakan säteilemä lämpö. Kahvikupista, eipä aliarvioida kuppia, kyllä se on reilun kiulun kokoinen, leviävä tuoksu ja kauniit sävelet kietoutuvat kaikkia aisteja hyväileväksi kokonaisuudeksi. Metsästä kuuluu vienoja sirkutuksia ja talvenyli seipäille jätetyistä heinäseipäistä löytyy jotakin sopivaa syötävää. Olen nyt lisännyt seipäiden tarjontaan kauran jyviä ja suurimoita. Pienet siivekkäät ystävät saavat ravintoa muulloinkin kuin jouluna. Illalla kaunis kuutamo valaisee hanget ja houkuttelisi hiihtämään. Käytössä ei vain ole sellaisia suksia, joilla voisi mennä umpihankeen. Ehkä tulevina talvina löytyy apuvälineet umpihankihiihtoon.