perjantai 22. tammikuuta 2010

Lumisia hankia ja talvisia lajeja




Nyt meni jälleen muistelun puolelle. Tällaisina muistan lapsuuden talvet; lunta, pakkasta ja valoa jostakin alhaalta.

Vaikka olenkin aina ollut huono hiihtämään olen silti pitänyt hiihtelystä. Pääpaino sanassa hiihtely, ei siis mitään hiki päässä painumista, vaan hiljakseen tapahtuvaa siirtyilyä paikasta toiseen. Välillä nojailtiin sauvoihin pitkäänkin ja katseltiin ja kuunneltiin mitä ympäristöstä löytyi. Näin tammikuiset hiidot jäivät yleensä lyhyiksi, sillä päivät olivat lyhyitä ja puut pilkkoi mieluummin valossa kuin pimeässä. Pimeässä olisi saattanut heilauttaa kirveen vaikka kiveen - tai paremminkin jalkaan. Mutta helmikuisen päivän ollessa jo pidempi käytiin joella hiihtelemässä peltoladun lisäksi. Joessa oli jotenkin mukava tuoksu, vaikka se jäässä olikin. Tuoksun muistaa, mutta sitä on vaikea kuvailla, jotakin turpeen hajua mukana, mutta muutoin määrittämätön. Joen jäälle virtapaikoissa nousi ruskeita paukamia, kun alla virtaava vesi nousi jään päälle. Ne paikat kierrettiin kaukaa, ettei pudottais jäihin.

Hankikelien aikana harrastettiin "purjehtimista" suksilla. Homma vaati paitsi sukset ja kantavan hangen niin myös ison tiiviin pomppatakin ja tuulta. Sopivalla tuulella pomppa auki, levitettiin kädet ja annettiin myötätuulen viedä. Hieman tuulen suunnasta pystyttiin poikkeamaan, aivan kuin purjeveneelläkin. Hanki kahisi suksien alla ja kilometriset peltoaukeat sallivat pitkätkin ilmaiset kyydit. Takaisin sitten oli ikävämpää tulla, vastatuuleen eikä mitään saanut ilmaiseksi. Mutta kivaa se oli siltikin.

Toinen, nykyisin jälleen muotiin tuleva väline oli potkukelkka, sillä pääsi talvellakin hurjastelemaan ja pitkätkin matkat kulkivat reipasta tahtia. Perusedellytys oli tietysti aurattu mutta hiekoittamaton tie. Tien pinnan piti olla jäinen mutta hiekkaan tökkäsi ikävästi hyvässä vauhdissa. Aivan kuin vetäisi pyöräillessä etujarrun lukkoon. Tienpinnasta löysi itsensä helposti. Yleensä tiet olivat hiekoittamattomia koska lähes kaikki käyttivät hevospelejä ja reki luisti paremmin hiekattomalla tiellä. Autoja taisi kylässä olla papilla ja Kujalassa, niin ja Kannonmäen taloissa oli joissakin autot. Silloin pikkupoikana tiedettiin tarkkaan kuka autolla oli liikenteessä kun niitä ei yksin kertaisesti ollut montaa.

Kelkalla yleensä menin Kiiskilään Karin kanssa leikkimään. Talvisin touhuiltiin mitä touhuiltiin. Vähän rajoitettua se tietysti oli kun elettiin vielä aikoja jolloin tavarasta oli pulaa eikä meidän varusteet aina olleet ulkoleikkeihin parhaat mahdolliset. Silloin pelasti puuliiteri, kukaan ei voi uskoa mitä kahden vilkkaalla mielikuvituksella varustetun poikalapsen päähän pälkähtää tehdä polttopuista. Ainakin vuoleskelemaan opittiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti