Isänpäivänä

Sain lukea lasteni blogeista erilaisia tarinoita itsestäni, olen siis puutyöskentelevävalokuvaavametsäsissi. Hm, ei oikeastaan paha yhdistelmä. Totta kyllä, liikuin runsaasti lasteni kanssa luonnossa ja selittelin asioita vanhoilla tarinoilla, joita muokkasin nykyaikaan paremmin istuviksi. Puutöiden tekeminen taas on ollut minulle aina "luontaista". Suvussa on suksentekijöitä ja huonekalunikkareita rakentajien ja maanviljelijöiden lisäksi. Ja mitä Kupuramiekka mainitsi armeijassa menestymisestä, no menestyin miten menestyin - kyllä sinnekin kuului jo tuo kameran kanssa heiluminen. Sain pariinkin kertaan pelastettua itseni kameralla leikkimällä vähän kinkkisestä tilanteesta. Luonnossa liikkuminen on maalaipojalle itsessäänselvyys. Ja hiljaisuus liikkuessa on edellytys sen tajuamiselle, mitä ympäristössä tapahtuu. On onni, jos jotakin olen onnistunut siirtämään lapsille, vaikka vain luvan olla erilainen, tehdä asioita, joita haluaa, tai virittää mielenkiinto vaikka valokuvaamiseen tai kuvataiteeseen.

Isänä en tiedä olenko ollut isä vai mikä. Vertaan itseäni omaan isääni, joka oli ja on yhä läsnä toisella tavalla huolehtivana ja ajattelevana. Olen vasta vanhempana tajunnut, millaisen kulttuurishokin hän on kokenut saapuessaan evakkopoikana hiukan uhoavaan ja itseriittoiseen pohjalaiskylään. Hyväksynnän saavuttaminen siinä yhteisössä ei ole ollut itsestäänselvyys. Joustavuutta, riitojen yhteensovittamista ja kykyä kuunnella mitä todella tarkoitetaan puheilla - ja huumorintajua.

Kupuramiekalle tiedoksi: minua kutsuttiin myös tietokirjaksi, kokonahkakansissa kulkevaksi joskus koulussa tovereiden toimesta ja liikunnallisesti olin tunnettu kömpelönä. En ole koskaan ollut voimistelija tai kilpailusta kiinostunut. Vaan mieluumminkin yksilösuorittaja - omaa tahtia tekevä. Vaikka sosiaalisesti pärjäänkin helposti normaalissa yhteisössä, niin silti perimmäinen tekemistapani on yksin pakertaminen. Saattaa olla syy muutaman muun käytännöllisemmän syyn lisäksi pitkäaikaiseen työskentelyyni vartijana.

Kurkistusikkunalle tiedoksi, meidän perhe on varmasti tehnyt maailmanennätyksen "kusiaishousuissa" elämisessä. Tuo sinun käyttämäsi kielikuva on harvinaisen sattuva ja kuvaa tilannetta erikoisen hyvin.

Lehtokotilon kanssa oli todella mahdollista olla enemmän tuollainen taustalla oleva varjo,joka seurailee tapahtumia niihin puuttumatta. Tilanne "housurintamalla" ei ollut silloin vielä niin kihelmöivä kuin nuorempien lasten kanssa.