Outoa...

Tänään sattui töissä yksi aika outo juttu...
Olin normaalilla kohdekierroksellani ja kävin kirjastossa, kuten pitääkin. Siellä juttelin erään asiakkaan kanssa pitkään hänen tapatumastaan ja loukkaantumisestaan autokolarissa - jotakin kuusi vuota sitten. Siinä asiat sitten kiertyivät vähän muhinkin juttuihin. Toivottavasti kykenin auttamaan häntä niissä edes jotenkin. Tämä nyt ei sinällään ole mitenkään outoa, tätähän teen päivät pitkät, jopa siinä määrin, että en aina ole enäää kotiasioiden kanssa täysillä mukana. Outoa oli se, että minulle ulkonäöltä tuttu, mutta muuten vieras henkilö, pyysi juttelemaan, jos se vain olisi mahdollista. No - mitään akuuttia ei ollut päällä, joten istahdin kirjaston lukunurkkaukseen hänen kanssaan ja asia kiertyi varovaisen kaartelun jälkeen erääseen tuttuun henkilöön.

Kyseinen herra oli hyvin huolissaan tämän henkilön asioista. Selvitin että mies on nk "kävelyterapiassa" elikkä avohoidossa ja on aivan vaaraton ympäristölle, ei aiheuta kuin hajuhaittaa. Tämä ei ollutkaan asian pointti, vaan se, että hän kysyi voisinko tehdä mitään esim organisoida yrittäjäyhdistyksen tai joitakin paikallisia yrittäjiä mukaan ajatukseen: otetaan tosissaan ajatus: koko kylä huolehtii kaikista kylän asukkaista. Hän lupasi tulla mukaan jos edes kaksi muuta saadaan innostumaan asiasta. Kysymys ei olisi suuresta: tarvitaan vain jokin lämmin suoja, jossa muuten ulkona asuvat henkilöt voisivat käydä pesulla ja huoltaa vaatteensa. Olisi kaikille mukavampaa, niin näille yksinäisille miehille, jotka tuntevat olevansa ylenkatsottuja ympäristössään, kuin muillekin.

Lupasin omalta osaltani tehdä mitä voin, esim ottaa asian puheeksi sosiaalihuollon henkilöiden kanssa. Todellisuudessa juttu ei edes olisi iso, vain hieman hyvä tahtoa ja asia hoituisi nopeasti. Katsotaan mitä asialle saadaan tehtyä. Herra totesi erotessamme että hän on katsellut tapaani työskennellä ja todennut sen olevan hyvin poikkeuksellista turva-alalla toimiville. Olen kuullemma aina hymyilevä ja juttelen näiden syrjäytyneiden henkilöiden kanssa, samoin kuin tavallisten asiakkaiden kanssa. Kertoi myös soittaneensa yritykseen, jossa työskentelen, ja kysyneensä: minne minut on siirretty, kun olin ottamassa toista systeemiä haltuuni. Palasin sitten takaisin vanhaan tuttuun paikkaan. Oli kuulemma kadonnut jotakin paikan "hengestä" kun vanha tuttu vahti oli poissa.

Kai tämä on otetava kohteliaisuutena, vai minä sitten on otettava, en tiedä. Olen vain tehnyt hommaani itselleni sopivalla tavalla kuitenkin täyttäen sopimuksessa mainitut kohdat. Tämä asunnoton ja syrjäytynyt henkilö on vilahtanut joskus aiemminkin kirjoitelmissani. Kyseessä on itse asiassa hyvinkin älykäs henkilö, vaikka onkin kadulla, ja hän seuraa maailman tapahtumia tarkkaan. Milloin pienestä radiostaan, milloin istuu kirjaston lehtisalissa lukemassa päivän lehtiä. Hän mm seuraa tarkkaan pörssikurssien kehitystä ja muita talousuutisia. Ei aivan tavallista edes nk. kunnon kansalaisten teskuudessa.

Vanhat kaverit hukassa...

Olen tässä etsiskellyt vanhojen koulukavereiden yhteystietoja. Vaikka olenkin huono pitämään yhteyttä muutoinkin, 28 vuoden aikana ei voinut edes ajatella yhteyksien ylläpitoa. Kuka oli liian hienoa sukua, kuka taas oli jotenkin sairas ja outo. Kuka mitenkin, jopa kuuntelemastani musiikista etsittiin epämääräisiä yhteyksiä ja syyteltiin milloin mistäkin. Elämässä ei saanut olla kuin perhe = yksi ihminen.

No, etsintä on tuottanut tulosta, muutama tuttu on löytynyt Kokkolan yhteiskoulun opettajan Matti Juuruksen fanisivujen kautta ja yksi, joka ei ollut oikeastaan hukassa koskaan, vaan yhteys katkesi juuri tuohon yllämainittuun kateuspykälään, pelkällä puhelinsoitolla. Yksi löytyi juuri Facebookoin kautta. Toinenkin on kierroksessa, enää muutama saman niminen profiili tarkistamatta. Uskoisin yhden vielä löytyvän. Silloin olisikin lähes kaikki kaverit kasassa. Ja Kujalan pokiin taas saa yhteyden kunhan kesällä malttaa pysähtyä talon luona fillarilla kuvia metsästäessään. Vallankin kun yksi mökkikin löytyisi Sydänmaankylältä.

Täytyy nyt ryhdistäytyä ja pitää hiukan useammin yhteyttä sanotaanko nyt vaikka kerran viidessä vuodessa. Siinäkin olisi jo hurja parannus nykyiseen kymmenien vuosien taukoihin.

Laskiainen

Tänään oli laskiaissunnuntai, en lasketellut mäessä, en käynyt edes hiihtämässä. Ja milläs olisin hiidellyt - kun mulla ei ole täällä suksia. En ole oikein ihastunut näihin nykyisiin välineisiin, vaativat valmiit kovat latupohjat ja hirmuisen menohalun lykkiä valmiita latuja toisten seassa. Olisin hiihtotaidoillani vain kierrettävä este ladulla. Ei silti, ettenkö pidä suksella liikkumisesta, pidän vain liikkumisesta omaa tahtia latureittien ulkopuolella umpihangessa. Hiljainen kuhkiminen ja luonnon tarkkailu, samalla kun liikkuu ulkona, on minulle tärkeämpää kuin vauhdikas meno ja hien pintaannostaminen. Mielellään saa olla kaulassa roikkumassa kamera.

Lapsena laskiaisella oli omat menonsa, pulla ja kuuma mustaviinimarjamehu. Lasketteluun etsittiin mikä vain mäki tai sen tapainen. Joentörmä, siinä oli jyrkkä suora rinne alas ja lasku jäälle. Laskettiin yleensä paperisäkillä tai jos oli jäätynyt tai jäädytetty töyry, niin silloin mahakelkalla. Sukset yleensä meni poikki jos lasketaan työrältä jäälle. Tavallisimmat "mäet" olivat olkikasoja joilta laskettiin suksilla. Alusta oli pehmyt ja liuku lyhyt. Paras mäki oli pappilan koulun takana metsässä oleva vanha tervahaudan reuna. Siitä vain kulki koulun kilpalatu eikä sitä oikein voinut jyrätä laskettelemalla pilalle.

Tämän päivän laskiaisulkoilu oli kävely koiruliinin kanssa. Aurinkoisessa metsässä oli koiran kanssa mukava hiljakseen käpsehtiä. Vanha koira ei enää jaksa riehastella vaan käveli hissuksiin ja seisahteli aurinkoon - nojaten jalkaan ja näytti että nauttii olemassaolostaan. Rapsuttelujen ja taputtelujen jälkeen matka jatkui palan matkaa ja sama operaatio uudestaan. Oltiin tunnin verran ulkona ja sisään tulon jälkeen tein koiralle ja itselleni voileivät. Kahviteltiin ja koirakin sai pikkuannoksen kahvia ja palan mantelitäytteistä laskiaispullaa.

Lisää leffoja

Tänään paneuduin yhteen länkkäriklassikkoon: Etäisten laaksojen mies - SHANE. Sain eilen kirjastosta käsiini restauroidun ja uudelleen DVD:lle masteroidun version. Nyt näin ensi kerran filmin ilman värivääristymiä, pölyraitoja ja katkenneita kohtia. Filmi oli aikanaan hyvä ja on yksi harvoja länkkäreitä joka on ollut ehdolla oskareille. Näyttelijävalinta on osa herkkua. Alan Ladd vaitelias hiljaisten hetkien näyttelijä, van Heflin kertakaikkisen onnistunut uudisraivaaja, Jean Arthur uudisraivaajan vaimona uskomaton ottaen huomioon että hän oli kuvausten aikana jo yli 50 vuotias ja näytteli kutakuinkin 25-30 vuotiasta naista. Puhumattakaan pienestä alle 10 vuotiaasta pojasta jonka silmin koko hommaa katsotaan. Alkuperäisessä tarinassa - jonka olen joskus lukenut kehnona suomennoksena paperback markan kirjastossa julkaistuna tarinana- on varsin yksioikoinen lännen kolmiodraama höystettynä karjasodalla. Filmi toi esille jotakin aivan toisenlaisia tuntoja kuin kirja. Osa viehätyksestä johtuu varmasti poikkeuksellisesta tavasta käyttää tilaa. Kuvaus on tehty ilmeisesti teleobjektiivilla, ei kovin pitkällä mutta ainakin 80 millisellä. Kuroo hienosti etäisyydet kasaan ja näyttää ympäristön sellaisena kuin ihminen sen kokee maastossa liikkuessaan, katse tarkentuu välillä kaukaisuuteen, jolloin kaikki näyttää olevan lähellä.

Hyä filmi, kannattaa katsoa jos vain saa tilaisuuden katsella. Panin muuten merkille jännän seikan: nämä kaikki filmit oli kuvattu vuosina 1950-1952. Hyviä länkkäreitä filmityypin huippukaudelta. Pian tulikin sitten tusinalänkkäreiden aika, tehtiin paljon nopeasti ja halvalla. Filmejä joita parodioimalla Italo-Western nosti filmityypin uudelleen kukoistukseen. Toisenlaiseen kukoistukseen.