Kotipesä tyhjä

Tänään se sitten tapahtui. Perheen nuorimmainen muutti omaan asuntoonsa iskän nurkista asumasta. Samalla saa kuukauden hiljaisuus selityksen. Tavaroiden pakkaaminen ja selvittely on vienyt oman aikansa. Tänään tyttären pitkään odottama muuttopäivä sitten koitti, näki että asiaa odotettiin innolla - mutta myös kovin jännittäen. Itse en jälleen kerran voinut osallistua muuttotapahtumaan, kun työnantajani järjestää minulle aina menoa silloin, kun tarvitsisin vapaata. Tuntui jotenkin tyhjältä saapua kotiin, jossa ainoastaan koira oli odottamassa paluuta. Oli ressukka vääntänyt vielä kasan lattialle jännityksestä hänkin. Siivoaminen ei oikein jaksanut napata, kun ajatukset pyörivät tyttären asioissa. No jälkisiivous tehdään vähitellen ja tavarat löytävät takaisin omille uusille paikoilleen seuraavien viikkojen aikana. Samalla saa tehtyä pientä pintaremonttia ja stailattua asunnon myyntikuntoon. Onhan tässä vähän liikaa tilaa yhdelle vanhalle äijänkäppänälle - 4h ja kyökki sekä pesutilat.

Muutto on itseasiassa kovempi juttu kuin moni tajuakaan. Tyttäreni on sairastanut aika vakavasti pari viime vuotta, tämä riuhtaisu irti omille jaloille ja omiin siipiin uskominen, merkitsee enemmän kuin tavallinen kotoa muutto. Kyseessä on osoitus itsetunnon parantumisesta ja luottamuksesta omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. Ja se, jos mikä, on hyvä asia. Samalla muistan oman muuttoni, se ei ollut tuollainen yht´äkkinen tapahtuma, vaan usean vuoden jaksolle sattunut prosessi, 15-vuotiaana kesätöihin sadan kilometrin päähän kotoa, viikot siellä ja viikonloppuisin kotona. Sitten armeija, osittainen irtautuminen ja opiskelemaan lähteminen, 90% omissa ja 10% lapsuudenkodissa. Avioliitto ja lopullinen irtautuminen kaikkine tavaroineen. Antoi aikaa kypsyä omaan vastuuseen tekemisistään ja myöhemmin vastuuseen toisen tekemisistä - jopa siinä määrin, että omasta itsestä vastuunkanto uhkasi jäädä jalkoihin.

Muut lapseni ovat lähteneet kuka mitenkin, kovia lähtöjä kaikilla. Vanhimman tyttären äitinsä suorastaan heitti - tai kauniimmin

sanoen - savusti kotoa pois 16-kesäisenä. Hirvittävä tapahtumasarja, kieltää oma lapsensa ja estää myös muiden yhteyden pitäminen muutoin kuin salaa. Pojan kohdalla tyly ilmoitus ettei armeijan jälkeen ole tulemista kotiin "passattavaksi". Hän tahto omaa rauhaa ja lapset l "riätit" olivat siinä esteenä. Toiseksi nuorin lähti opintojen saattamana Rovaniemelle samassa vaiheessa kun erosimme. Olen ollut tajuavinani että kysymys oli etäisyyden ottamisesta "kusiaishousukansaan"- muutto niin kauas ettei kukaan kykene kontrolloimaan hänen elämäänsä. Kaikilla alku on ollu lähes tyhjästä. Ylpeänä katso lapsiaan hän iskänä. Mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä lapset? Sitä en tiedä eikä minun kai tarvitse sitä tietääkkään.