Joulukuu alkaa

Tässä täytyy ryhdistäytyä ja alkaa varailla junaan paikkoja joulunajaksi. En kylläkään aio rynniä koiran ja muiden elukoiden kanssa ennen aattoa mihinkään. Ehkä Joulupäivänä saisi paikan junaan eläinten kera. Tarkoitus on viettää aikaa mökillä tammikuun 3 päivään saakka. Sellainen 10 päivää metsän reunassa pimeässä luonnossa takkatulen loimussa.

Ei välttämättä huono ajatus. Saa nyt sitten nähdä miten onnistuu.

Jälleen hautajaisissa

Tämä syksy onkin hautajaistäyteinen. Tänään haudattiin Hauholla tätini Tyyne. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Asiaa osattiin myöskin odottaa, koska hänen tilastaan saatiin kuulla äitini hautajaisten aikana. Näin aika kuluu huomaamatta. Tajusin hautajaisiin mennessäni etten ole käynyt Hauholla 45 vuoteen. Sattuneesta syystä. Kyllä yhteydenpito sukulaisiin saisi olla edes hiukan ahkerampaa. Pitää ottaa itseään niskasta ettei seuraava tapaaminen ole omissa hautajaisissa.

Hauhon kirkonmäki on mielenkiintoinen paikka. Siinä siirtyy kirjaimellisesti menneeseen. Kannattaa käydä tutustumass vanhaan kivikirkkoon ja siinä ympärillä leviävään suojelualueeseen. Ja päiväksi kannattaa valita kauniimpi päivä kuin tänään. Nyt sumu ja tihku hämärsi ympäristön, niin ettei kuvista tullut lainkaan hyviä.

Lapsuuden maisemaa

Tässä on jotenkin palaillut mielessään menneisiin vuosiin ja kasvuympäristön. Kävin syntymässä kunnassa, joka on jo lakannut olemasta. Peräseinäjoki on ollut liitettynä Seinäjokeen joidenkin vuosien ajan. Ympäristöähän liitos ei ole muuttanut miksikään. Ei maisema siitä muutu, jos kunnan nimi vaihtuu. Kotipaikkaylpeyttä, tai miksi sitä nyt sanoisi, tuntee samalla tavalla. Sillä totushan on, että lapsuusajan ympäristö muokkaa ihmisestä sen mikä hän on. Synnyinseudullani ympäristö on alavaa, ei paljoa mäkiä. Se näkyy muun muassa sellaisessa yksinkertaisessa asiassa kuin hiihto. En koskaan harjaantunut laskemaan mäkiä ja sain kärsiä siitä sitten ainakin Kajaanissa armeija-aikana. Siellä kun piti lasketella umpihangessa mäkeä. Useimmiten olin päälläni jossakin hirmuisessa risupuskassa. Ja voitte uskoa, että muilla oli hauskaa. Mutta mutta kun kotiseudulla kaikki mäet olivat keinotekoisia: olkikasa, tervahaudan reuna tai joentörmä. Joentörmää laskiessa oppi ainakin sen, että sukset katkeaa kun törmää suoraan jäälle.

Mutta yhtäkaikki - siinä avarassa maisemassa kasvettiin. Taivas oli korkealla ja lähinaapurit sukulaisia melkein kaikki. Serkkuja ja pikkuserkkuja, enoja ja tätejä. Muutama muu. Jos meni länteen kaksisataa meriä tuli tielle. Sen suunnan naapurit eivät olleet sukulaisia vaan varakkaampia tilallisia vanhastaan. Saman verran itään niin mäki oli täynnä sukulaisia. Entisiä pappilan torppareita.

Kouluun oli lyhyt matka. Koulu aloitettiin Pappilan koulussa. Pappilan rippituvassa olevassa pikkukoulussa yksi opettaja opetti kahta ensimmäistä luokkaa. Siitä pikkuisen matkaa Kannonmäelle päin oli koulun päärakennus. Siinä olivat muut luokat kahdessa huoneessa. En voi moittia saamaani opetusta. Niillä tiedoilla ja taidoilla on menty pitkälle, vaikka lisäoppia aikanaan haettiinkin muualtakin; niin Seinäjoella Lyseossa kuin myöhemmin muuton jälkeen Kokkolassa yhteiskoulussa.

Joillekin on jäänyt kouluajoista huonoja muistoja. Minun on sanottava, että itse olen jotenkin viihtynyt koulumaailmassa. Aina onnistumiset eivät ollet niinkään selviä. Tai sitten viihdyin liikaakin, kun halusin käyttää kesäaikojakin opiskeluun. Erityisen viehättynyt olin kielten opiskeluun kesäisin. Kesät kuluivat useimmiten joko ruotsin tai englannin parissa. Tältä osin kielitaidon tulisi olla vahva. Minkään muun opiskeluun en ole panostanut kouluaikoina samalla tavalla. Tapasinkin sanoa että todistuksestani näkee kääntäen käyttämäni ajan eri aineiden opiskelussa. Mitä enemmän panostusta sitä heikompi tulos.

Mutta jatketaan jossakin vaiheessa asiasta enemmän.

Onnen Päiviäkö?

En tiedä mitä on tapahtumassa, mutta kaiken tämänvuoden tuskaisen taivalluksen jälkeen näkyy valoa. Eivät asiat kotiväen keskuudessa vielä kunnossa ole, mutta jotakin on tapahtumassa. Jostakin tuntuu virtaavan iloa elämään. Kuten nyt vaikkapa Karjalaisen Jukan kappaleesta On kaikki niinkuin ennenkin.

Olkoon niin.

Valoa pimeässä

Tänään hämärää, kosteaa, sumuista ja iltaa kohti pimenevää päivää valaisi mukava tapaaminen. Törmäsin tuttuun taiteilijaan.

Hän oli juuri saapunut Suomeen Italian matkaltaan. Hän oli osallistunut Cortonassa Toscanassa pidettyyn Donnarte 09 näyttelyyn muutaman muun suomalaistaiteilijan kanssa. Kuten nimikin kertoo, näyttelyssä oli ainoastaan naistaiteilijoita. Selasin taidokkaasti tehtyä näyttelykatalogia ja tavailin arvioita töistä. Harvoinpa täällä näyttelykuraattorit paneutuvat samalla tavalla töiden sisällön analyysiin. Oli mukava kuunnella hänen iloista pulppuilevaa nauruaan kun hän kertoi näyttelyn saamasta suosiosta. Erityisen innostunut hän oli näyttelyn ympäristöstä. Näyttelytilana oli vanha Medici-suvun rakennuttama linna 1400-1500-luvulta.

Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, ettei kyseistä taiteilijaa ole hyväksytty Suomessa taiteilijamatrikkeliin. Eikä häntä näin ollen tunneta, eikä myydä kunnolla kotimaassa. Niinpä hän joutuu elättämään itsensä toimimalla osa-aikaisena myyjänä kodinsisustukseen keskittyneessä putiikissa. Tosin hän saa samalla jotakin taidekäsityötuotteita myyntiin saman liikkeen kautta.

Olen tuntenut hänet nyt viiden vuoden ajan ja olen iloinen tällaisesta avauksesta. Hänelle suon onnistumisen jos kelle. Takana vuosien vaikeudet. Uusi valoisuus näkyy myös hänen uusimmissa töissään. Niissä on jotakin bysanttimaista juhlallista tuntua, ilman kuva-alan jäykkyyttä ja ikonimaisuutta.

Kuvituksena oleva kortti on hänen ottamansa näyttelypaikalle vievältä tieltä.

Kirjoista

Olen viime kuukausien aikana alkanut käyttää MP-3 soitinta uudella tavalla. Musiikin vaihtoehtona olen kuunnellut äänikirjoja. Mielenkiintoista, miten erilaiselta kirja tuntuu kuunneltuna. Lukiessa voi selailla takaisin helposti ja mielikuvat muuttuvat lukukertojen välillä. Kuunnellessa lukijalla on suuri merkitys, äänenkäyttö, äänenpainot ja sävy vaikuttaa koko kuvaan. Joidenkin lukemista on kevyt kuunnella ja toisella taas äänessä on jotakin, joka estää pitkäjänteisen kuuntelun.

Mutta aion jatkaa harrastusta, on mukavaa istua aamu/iltahämärässä junassa ja kuunnella. Ympäristön hälyäänet hiljenevät ja matkan kulkee mukavasti rentoutuen. Eikä varmasti häiritse naapuria samoin kuin musiikki, josta tietyt äänet tulevat kuulokkeista läpi häiritsevästi.

Ihminen hänkin

Tänään törmäsin töissäni jälleen erääseen "laitapuolen"kulkijaan. Ihmettelin, niin kuin aina hänen kohdallaan, miten ihminen voi olla niin positiivinen, vaikka asiat eivät kertakaikkiaan ole kohdallaan. Ei asuntoa suomen ilmastossa, ei peseytymismahdollisuuksia eikä lämmintä ateriaa koskaan.

Mies on kuin metsänpeikko, tukka pitkä ja takkuinen, parta pitkä ja mies likainen kuin mikä. Vaatteet repaleina ja haisee pitkälle ja pahasti. Nähdessään tuli iloinen päiväntoivotus ja juttelut päivän tapahtumista. Erityisesti tunsi huolta runkovesijohdon suojauksesta. Vanha betonimies. Kysymykseen missä hän aikoo nukkua yönsä niin hymyili kauniisti ja sanoi että kyllä hänellä on hyvä paikka Tapiolassa. Lieneekö jokin hissi tai sanomalehtilaatikko.
Sinne hän poistui, nousi junaan ja vilkutti mennessään. Mikä asenne miehellä, jolla ei ole mitään muuta elämässään kuin viina.

Onko tämä maa kuitenkaan hyvinvointivaltio? Jotenkin epäilen. Työssäni olen törmännyt vuosi vuodelta enemmän kävelyterapiassa oleviin mielenterveyspotilaisiin. Asunnottomien alkoholistien määrä on vähentynyt. Edellä mainittu iloinen veikko on lajinsa viimeisiä edustajia. Sikäli ollaan menty eteenpäin, että useimmilla on jonkinlainen katto pään päällä.

Mutta kyllä asenneilmasto pitää näitä eitoivottuina ihmisinä. Alkoholistit, mielenterveyspotilaat ja muut marginaalirymiin kuuluvat ovat valtaväestön mielestä ilömiöitä, joille joko tuhahdetaan paheksuvasti tai suljetaan silmät. On helppoa asennoitua: Onneksi minä en ole tuossa asemassa. Ja itsehän ovat asiansa noin hoitaneet. Oma syy.

Kuitenkin joukossa on tohtoreita ja vihtoreita. Niinpä meistä kuka vain voi joutua samaan tilanteeseen.

Vuodet vierivät

Pykäsin muutaman "runomuotoisen" tekstipätkän. Tässäpä niitä olisi alkuun:

Auringonkehrä kumottaa
voimattomasti pilvien läpi.
Pimeys lyö
kättä pimeydele.
Voimaton ja valoton hämärä
välissä.
Kostea tuuli.

Maa jäässä, heinänkorret
rutisevat jalan alla.
Savi milloin kovaa kuin
asfaltti milloin liejuna
polviin saakka.
Harmaata aamusta iltaan.

Aika tuntuu hidastuvan
-taivas avartuu illalla
äärettömäksi ja tähdet
voittavat kesän valon.
Avaruuden ääretön kupu
pyörryttää.

Joskus kaunis Aurinko paistaa
kuin kesällä.
Maa vain on mustanruskean
marraksen peitossa
- Marraskuussa.

Ohikiitävät vuodet,
kuihtuvat pihlajankukat
ja joessa virtaava vesi.
Tottelisivatko käskyä
odota.

Osa on jo vanhempaa ja aavistuksen muokattua. Muutama aivan uusia. Tänään päähän putkahtaneita.

Musiikin lumoissa

Hupsis, kello ehti jo sunnuntain puolelle. Tulin töistä rättiväsyneenä ja flunssaisen oloisena rämmittyäni sohjoisessa kaupunkiympäristössä 8 tuntia yrittäen luoda edes vaikutelmaa turvallisuudesta vahtialueellani. Ajattelin piipahta lukaisemassa muutaman blogin ja sähköpostit.

Kuinka siinä jälleen pääsi käymään niin, että ajauduin musiikkivideoiden pariin. Ajattelin kuunnella jonkun mukavan harmittoman lallatuksen jostakin 60-luvun alkupuolelta. Yks ja kaks ja havaitsin keränneeni soittolistalle jotakuinkin 20 kappaletta. Istuvani koneen äärellä luurit korvalla ja ajautuvani mieleni mukana menneeseen. Jonkun kappaleen kohdalla tuli mieleen koulun illanvietot, konventit l. "kovat", ja ensi-ihastukset. Varovat lähestymiset. Ujo maalaispoika kun olin. Joistakin taas saattoi muistaa milloin kuuli kappaleen ensikerran ja sen miten juuri se lempikappale nauhoitettiin pienelle kelanauhurille. Nauhalle mahtui puoli tuntia musiikkia. Sitä veivattiin kunnolla. Nauhalla olevat kappaleet osattiin äänitysjärjestyksessä ulkoa. Niin nytkin vielä monen kymmenen vuoden jälkeen alitajuisesti odotti jotakin tiettyä kappaletta seuraavaksi. Ja kas kummaa, useimmiten sen löysikin listoilta.

Mutta sitten tapahtui jotakin ja musiikistani puuttuu pitkä pätkä, useita kymmeniä vuosia, siten ettei kappaleisiin liity mitään muistoa, ei niin mitään mikä sitoisi sen johonkin aikaan tai tapahtumaan. Aivan kuin en olisi elänytkään noina vuosina. Tai ettei minulla ole ollut omaa elämää tuona ajanjaksona lainkaan.

Mutta näinhän se elämässä lienee?

Mökki

No nyt päästän lopulta asiaan, elikkä kertomaan vanhasta hirsimökistä ja sen kunnostamisesta ja ennenkaikkea sen kunnostuksen suunnittelusta. Mökki, tai talo, on ollut omistuksessani, tai pankin omistuksessa, nyt kolme vuotta ja olen viettänyt siellä yhteensä puoli onnellista vuotta lomilla.

Mökki on hyvin vanha vanhimmilta osiltaan, vanhin vuosiluku on 1811 tai 1871. Vaikea sanoa kun seinähirsiä on rakennusta muutettaessa vähän piiluttu. Vuosiluku on entisessä pohjoisen päädyn seinässä, Seinä on ollut ulkoseinä. Sää syönyt ja kun rakennusta jatkettiin yksihuoneisesta eteiskamari savutuvasta kaksihuoneiseksi eteiskamarilliseksi uloslämpiäväksi torpaksi, sen päätyyn salvettiin uusi huone ja ikkuna muutettiin oveksi.

Sellaisena rakennus sitten oli aina 1950-luvulle, jolloin sen toiseen päähän rakennettiin keittiö ja kamari sekä runkoa leventäen päätykamarin viereen pieni kamari. Siinäpä sitten muutokset ovatkin. Uusia huoneita on jossakin vaiheessa vuokrattu ulkopuolisille ja niiden seiniin on vedetty sisäpuolelle 5 senttiä karhuntaljaa, pahvitettu ja tapetoitu. Vanhojen pinkopahvien alta paljastui kauniit terveet hirret ja siitä lähti liikkeelle ajatus ulkovuorauksen parantamisesta. Ulos hengittävää materiaalia ja uusi pystylaudoitus, samoin vanhat ikkunat uusiksi. Ikkunoissa kyllä olisi vanhaa puhallettua lasia olevia ruutuja ja osin vedettyä lasia olevia. Mutta kun pokat ovat vanhat ja heikot on koko systeemi muutettava.

Lämmityslaitteina on tällä hetkellä toimiva hella, kamarissa pystyuuni ja tuvassa kaunismuotoinen takkauuni. Toimiva ja pienellä kunnostuksella toimii ainakin 50 vuotta eteenkin päin. Nämä eivät kuitenkaan tule olemaan peruslämmön tuottoon tarkoitettuja. Olen ajatellut laittaa mökkiin mukavuuksia. Juokseva vesi, vaikka juoksee se nytkin, jos jaksan juosta. Samalla kun vesijohtoverkostoon liitytään, voi laittaa myös joko maalämpöpumpun tai aurinkopaneelin tai lämpöpumpun erilaisina yhdistelminä. Pitää laskea, mikä on järkevin,

No, näistä tiedoista jo käy ilmi minkä eräät tutut ovat sanoneet: ei tuo ole mikään mökki vaan talo. Heille on annettu aivan väärää tietoa.

Haaste

Ajattelin tänään kirjoitella aivan jotakin muuta, mutta Lehtokotilo haastoi minut aistien maailmaan.
Laitetaan samassa järjestyksessä kuin hän:
Tunto: erityisen mielyttäviä muistoja nostaa tunne hienosta pyörien alla jauhautuneesta hiekasta paljaan jalan alla. Samettinen mutta kuitenkin luja ja kantava. Varmuus.
Näkö: liittyy hiukan edelliseen, kirkkaansinisellä taivaalla purjehtivat valkoiset pilvilautat, joiden välissä pääskyset sujahtelevat. Suriseva lämpö siirtyy sinuun silmien kautta.
Haju: huomaan valtaosan liityvän kesään, lämpöisen kesäpäivän lämmittämä jokivesi. Se on jotenkin vastustamaton. Siinä tuntuu turpeen pistävää hajua, saven pehmyttä ja hiukan makeaa tuoksua ja jopa hiukan hajoavien kasvien tuoksua. Siinä on itse asiassa kaikille aisteille.
Maku: nyt voi tulla yllätys. Moni saattaisi luulla vahvan juuston ja hyvän kypsän punaviinin olevan se juttu - mutta ei. Kylmä maito, lämmin ruisleipä jonka päällä on sipaisu voita ja paljon sipulihaketta. Eikä mitään muuta. Muistan monia hetkiä oman mummani ja paappani vaarinmökiltä.
Kuulo:Sateen vieno ropina katolla, alla penkki tai laveri ja hyvä kirja jota voi silloin lukea.

Outoja juttuja, mutta noin nämä nyt tulivat mieleen.

Havahduin aamulla tosiasiaan: Isänpäivä on jo ensiviikonloppuna. Enkä ole tehnyt mitään asian eteen. Oma isäni, jo 83 vuotta nuori, asuu Peräseinäjoella; nyt hyvin yksinäisenä. Yli 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi joitakin viikkoja sitten puolison kuolemaan pitkällisen riuduttavan sairauden jälkeen. Mutta isä on kovaa tekoa.

Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Hän joutui lähtemaan sotaa pakoon Metsäpirtistä, läheltä kuuluisaa talvisodan taistelupaikkaa, Taipaleenjokea Hatakanmäeltä. Ikää hänellä oli silloin 13 vuotta. Evakkomatka päättyi Peräseinäjoelle, lähelle paikkaa josta aion remontoida itselleni eläkeasunnon. Kotipaikallaan hän pääsi/joutui käymään sota-aikana käydessään hautaamassa äitinsä Palkealan ortodoksiseen hautausmaahan 1943 ollessaan juuri 17 vuotias. Arkun kuljetus sota-aikana sotatoimialueella sijaitsevalle hautausmaalle ei ole ollut helppo. Asiasta hän on kertonut jotakin, mutta ei läheskään kaikkea. Tuskin tulee koskaan edes kertomaan.

Sodan päättyessä hän oli juuri koulutuskeskuksessa ja hätäisen koulutuksen saaneita poikia oltiin lähettämässä rintamalle, kun rauha solmittiin. Paluu omalle kotiseudulle jäi iäisesti unelmiin ja pitäjä muistojen joukkoon. Hän pääsi käymään muutaman kerran rajojen avauduttua ja kotiseutumatkojen mahdollistuessa kotipaikallaan 1980-90-luvuilla. Montaa matkaa hän ei voinut tehdä, koska toimiminen puolisonsa omaishoitajana sitoi kotiin. Asiasta tuntee syyllisyyttä, vaikka sille ei omista olosuhteista johtuen mitään voinutkaan.

Hän elätti perheensä pienviljelijänä ja teollisuustyöntekijänä. Sotahan vei hänen perheeltään huomattavan varallisuuden, eivätkä korvaukset suinkaan korvanneet kuin osan menetyksistä. Kaikesta huolimatta hänen elämäänsä on johtanut oikeudenmukaisuus ja asioiden tasapuolinen tarkastelu. Yhteiseenhyvään pyrkiminen.

Onnelisia päiviä isälle.

Tarinointi alkaa hiukan surullisissa tunnelmissa. Äitini hautajaisista on nyt kulunut viikko. Ajatus poismenon todellisuudesta alkaa vähitellen todella iskostua mieleen.
Vaikka vietinkin mökillä tavallaan viihtyisän viikonlopun lasten ja lapsenlapsen kanssa jäi päällimmäiseksi tunne tyhjyydestä.
Äitini oli kuollessaan täyttänyt 83 vuotta ja sairastanut vuosia. Järki sanoo asian olevan helpotus hänelle mutta tunne sanoo muuta. Kaipa kyseessä on oma itsekäs ajattelu. Ja pelko oman kuolevaisuuden tunustamisesta.
Tämä runonpätkä olkoon äidin muistolle. Yritin lukea sen haudalla, jos nyt kukaan sai siitä mitään selvää.
Me vaellamme täällä
- kauniissa maassa.
Vaellamme pimeässä laaksossa.
Harvat ovat ilomme
- monet murheemme.
Moni on poistunut joukostamme
- niin kuin jokainen poistuu
kerran.
Moni meistä kaipaa läheistään
- moni lähintään.
Moni pyytää
- Olkoon heillä rauha
- Olkoon hänellä rauha.
Viikonloppu päättyi tavallaan rauhaan. Läheisellä pellolla levähti 17 joutsenen parvi.