Ihminen hänkin

Tänään törmäsin töissäni jälleen erääseen "laitapuolen"kulkijaan. Ihmettelin, niin kuin aina hänen kohdallaan, miten ihminen voi olla niin positiivinen, vaikka asiat eivät kertakaikkiaan ole kohdallaan. Ei asuntoa suomen ilmastossa, ei peseytymismahdollisuuksia eikä lämmintä ateriaa koskaan.

Mies on kuin metsänpeikko, tukka pitkä ja takkuinen, parta pitkä ja mies likainen kuin mikä. Vaatteet repaleina ja haisee pitkälle ja pahasti. Nähdessään tuli iloinen päiväntoivotus ja juttelut päivän tapahtumista. Erityisesti tunsi huolta runkovesijohdon suojauksesta. Vanha betonimies. Kysymykseen missä hän aikoo nukkua yönsä niin hymyili kauniisti ja sanoi että kyllä hänellä on hyvä paikka Tapiolassa. Lieneekö jokin hissi tai sanomalehtilaatikko.
Sinne hän poistui, nousi junaan ja vilkutti mennessään. Mikä asenne miehellä, jolla ei ole mitään muuta elämässään kuin viina.

Onko tämä maa kuitenkaan hyvinvointivaltio? Jotenkin epäilen. Työssäni olen törmännyt vuosi vuodelta enemmän kävelyterapiassa oleviin mielenterveyspotilaisiin. Asunnottomien alkoholistien määrä on vähentynyt. Edellä mainittu iloinen veikko on lajinsa viimeisiä edustajia. Sikäli ollaan menty eteenpäin, että useimmilla on jonkinlainen katto pään päällä.

Mutta kyllä asenneilmasto pitää näitä eitoivottuina ihmisinä. Alkoholistit, mielenterveyspotilaat ja muut marginaalirymiin kuuluvat ovat valtaväestön mielestä ilömiöitä, joille joko tuhahdetaan paheksuvasti tai suljetaan silmät. On helppoa asennoitua: Onneksi minä en ole tuossa asemassa. Ja itsehän ovat asiansa noin hoitaneet. Oma syy.

Kuitenkin joukossa on tohtoreita ja vihtoreita. Niinpä meistä kuka vain voi joutua samaan tilanteeseen.