Havahduin aamulla tosiasiaan: Isänpäivä on jo ensiviikonloppuna. Enkä ole tehnyt mitään asian eteen. Oma isäni, jo 83 vuotta nuori, asuu Peräseinäjoella; nyt hyvin yksinäisenä. Yli 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi joitakin viikkoja sitten puolison kuolemaan pitkällisen riuduttavan sairauden jälkeen. Mutta isä on kovaa tekoa.

Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Hän joutui lähtemaan sotaa pakoon Metsäpirtistä, läheltä kuuluisaa talvisodan taistelupaikkaa, Taipaleenjokea Hatakanmäeltä. Ikää hänellä oli silloin 13 vuotta. Evakkomatka päättyi Peräseinäjoelle, lähelle paikkaa josta aion remontoida itselleni eläkeasunnon. Kotipaikallaan hän pääsi/joutui käymään sota-aikana käydessään hautaamassa äitinsä Palkealan ortodoksiseen hautausmaahan 1943 ollessaan juuri 17 vuotias. Arkun kuljetus sota-aikana sotatoimialueella sijaitsevalle hautausmaalle ei ole ollut helppo. Asiasta hän on kertonut jotakin, mutta ei läheskään kaikkea. Tuskin tulee koskaan edes kertomaan.

Sodan päättyessä hän oli juuri koulutuskeskuksessa ja hätäisen koulutuksen saaneita poikia oltiin lähettämässä rintamalle, kun rauha solmittiin. Paluu omalle kotiseudulle jäi iäisesti unelmiin ja pitäjä muistojen joukkoon. Hän pääsi käymään muutaman kerran rajojen avauduttua ja kotiseutumatkojen mahdollistuessa kotipaikallaan 1980-90-luvuilla. Montaa matkaa hän ei voinut tehdä, koska toimiminen puolisonsa omaishoitajana sitoi kotiin. Asiasta tuntee syyllisyyttä, vaikka sille ei omista olosuhteista johtuen mitään voinutkaan.

Hän elätti perheensä pienviljelijänä ja teollisuustyöntekijänä. Sotahan vei hänen perheeltään huomattavan varallisuuden, eivätkä korvaukset suinkaan korvanneet kuin osan menetyksistä. Kaikesta huolimatta hänen elämäänsä on johtanut oikeudenmukaisuus ja asioiden tasapuolinen tarkastelu. Yhteiseenhyvään pyrkiminen.

Onnelisia päiviä isälle.