kaikki on toisenlaista. Tai ainakin pitäisi. Jälleen tänäkin vuotena sekottui muistot omasta äidistä ja lasteni äidistä. Kaksi niin erilaista ihmistä, erilaista äitiä. Toisen hyväksyntä ja pienestäkin iloitseminen, toisen torjunta ja täydellisyyden vaatimus.
Miten vaatimattomissa oloissa vaatimattomilla keinoilla saattoi muistaa äitiä ja mummaansa; kevään ensimmäiset sinipunaiset suo-orvokit ja pahville taiteiltu kortti tai männyn latvuksesta tehty patahärkin tuntuivat olevan tärkeitä. Samoin laulu, vaikka joskus tai useinkin, nuotin vierestä vedettynä. Siinähän ne melkein olivatkin, muistamismahdollisuudet.
Verrattuna lasteni äidin vaatimuksiin, piti olla itse tehtyä, mutta kaiken piti olla viimeisen päälle, kakussa ei saanut olla pienintäkään virhettä, aamukahvit piti olla täsmälleen hänen haluamallaan tavalla ja haluamanaan aikana. Eikä silti ollut oikein. Lahjoista puhumattakaan, ei käy, ei kelpaa, väärin väärin ja vielä kerran väärin. Miksei kukaan koskaan KUUNTELE MITÄ HÄN HALUAA. Oli tuskallista nähdä lasten kasvava paniikki tämän päivän lähestyessä. Lopulta tuntui, että päivästä oli tehty vastenmielinen kaikille.
Sama toistui tänään. Kiukkuinen puhelu äidiltä nuorimmalle tyttärelle, joka on pitkän sairastamisen jälkeen toipumassa hitaasti normaali kuntoon. Tuli traktorikuormallinen paskaa niskaan. Itsekäs ihminen tuntui haluavan romuttaa vuoden aikana saadut tulokset, tässä ja nyt. Vain hän on tärkeä, muilla ei ole mitään merkitystä. Rajaa lapsiin kaivettiin leveämmäksi ja syvemmäksi, kuilun - niin kai voi sanoa - ylittää enää kapea ja huterasti paikallaan oleva polkusilta.
Näinhän se oli odotettavissa, joka vuosi joku lapsista saa tuon kuorman niskaansa. Kun voisi niin kieltäisin yhteydenpidon, mutta kun en voi. Siitä seuraavaa mylläkkää ei kestäisi kukaan eikä mikään.
