Lumisia hankia ja talvisia lajeja

Nyt meni jälleen muistelun puolelle. Tällaisina muistan lapsuuden talvet; lunta, pakkasta ja valoa jostakin alhaalta.

Vaikka olenkin aina ollut huono hiihtämään olen silti pitänyt hiihtelystä. Pääpaino sanassa hiihtely, ei siis mitään hiki päässä painumista, vaan hiljakseen tapahtuvaa siirtyilyä paikasta toiseen. Välillä nojailtiin sauvoihin pitkäänkin ja katseltiin ja kuunneltiin mitä ympäristöstä löytyi. Näin tammikuiset hiidot jäivät yleensä lyhyiksi, sillä päivät olivat lyhyitä ja puut pilkkoi mieluummin valossa kuin pimeässä. Pimeässä olisi saattanut heilauttaa kirveen vaikka kiveen - tai paremminkin jalkaan. Mutta helmikuisen päivän ollessa jo pidempi käytiin joella hiihtelemässä peltoladun lisäksi. Joessa oli jotenkin mukava tuoksu, vaikka se jäässä olikin. Tuoksun muistaa, mutta sitä on vaikea kuvailla, jotakin turpeen hajua mukana, mutta muutoin määrittämätön. Joen jäälle virtapaikoissa nousi ruskeita paukamia, kun alla virtaava vesi nousi jään päälle. Ne paikat kierrettiin kaukaa, ettei pudottais jäihin.

Hankikelien aikana harrastettiin "purjehtimista" suksilla. Homma vaati paitsi sukset ja kantavan hangen niin myös ison tiiviin pomppatakin ja tuulta. Sopivalla tuulella pomppa auki, levitettiin kädet ja annettiin myötätuulen viedä. Hieman tuulen suunnasta pystyttiin poikkeamaan, aivan kuin purjeveneelläkin. Hanki kahisi suksien alla ja kilometriset peltoaukeat sallivat pitkätkin ilmaiset kyydit. Takaisin sitten oli ikävämpää tulla, vastatuuleen eikä mitään saanut ilmaiseksi. Mutta kivaa se oli siltikin.

Toinen, nykyisin jälleen muotiin tuleva väline oli potkukelkka, sillä pääsi talvellakin hurjastelemaan ja pitkätkin matkat kulkivat reipasta tahtia. Perusedellytys oli tietysti aurattu mutta hiekoittamaton tie. Tien pinnan piti olla jäinen mutta hiekkaan tökkäsi ikävästi hyvässä vauhdissa. Aivan kuin vetäisi pyöräillessä etujarrun lukkoon. Tienpinnasta löysi itsensä helposti. Yleensä tiet olivat hiekoittamattomia koska lähes kaikki käyttivät hevospelejä ja reki luisti paremmin hiekattomalla tiellä. Autoja taisi kylässä olla papilla ja Kujalassa, niin ja Kannonmäen taloissa oli joissakin autot. Silloin pikkupoikana tiedettiin tarkkaan kuka autolla oli liikenteessä kun niitä ei yksin kertaisesti ollut montaa.

Kelkalla yleensä menin Kiiskilään Karin kanssa leikkimään. Talvisin touhuiltiin mitä touhuiltiin. Vähän rajoitettua se tietysti oli kun elettiin vielä aikoja jolloin tavarasta oli pulaa eikä meidän varusteet aina olleet ulkoleikkeihin parhaat mahdolliset. Silloin pelasti puuliiteri, kukaan ei voi uskoa mitä kahden vilkkaalla mielikuvituksella varustetun poikalapsen päähän pälkähtää tehdä polttopuista. Ainakin vuoleskelemaan opittiin.

Jouluvalmisteluja

Olisikohan tänään aika jatkaa kirjoittamista siitä miten ennen joulua valmisteltiin ja keskittyä nyt jouluruokien osuuteen.

Valmisteluhan alkoi jo keväällä, aivan kuin Juicen Sika-joululaulussa todetaan. Kaikki kun oli kotona valmistettua ja kasvatetua niin myös joulukinkku piti kasvattaa. Tuntui tietysti ikävältä kun se iso punertava rötkäle tallikarsinasta katosi jonnekin ja lihatiinuun ilmestyi suolaveteen erilaisia possupaloja. Mutta se oli asia johon jokainen maalla maataloudesta elantonsa saava oli tottunut. Kinkku oli surikokinen ja siinä oli selvä paksu silavakerros. Siis aivan toisenlainen kuin nykyiset kinkut. Jotenkin luulen että juuri se kiinteä silavakerros antoi kinkkuun niin mehevän maun kun se uunin miedossa lämmössä suli ja sinetöi kinkun huokoset paistettaessa. Liha jäi mehukkaaksi kun nesteet eivät valahtaneen paistinpellille. Kinkku paistettiin yleensä aatonaattona yöllä.

Ennen kinkkua uunissa oli paistettu kotoinen ruisleipä ja jolupullat. Leipä oli kuitenkin ehkä tärkein, vaikka lapsena sitä ei aina halunnut tunnustaakkaan. Niin, kyllä jotakin kaupastakin ostettiin, imelletty joululimppu tavattiin ostaa meille osuuskaupan leipäosastolta. Leipien jälkeen uunin lämpö oli laskenut sopivaksi kinkulle, illalla uuniin ja aamulla pois, rapea kuori irrotettiin ja säilytettiin erästä ruokaa varten, josta ehkä joskus kerron tai sitten en.

Totakai joulupöytään kuuluivat myös laatikkoruoat, lanttu-, porkkana-, ja maksalaatikko. Perunalaatikoitta ei harrastettu aivan samassa määrin vaan tyydyttiin kuorittuihin perunoihin.

Sitten sinne herkuttelupuolelle kuuluivat piparit, joita paistettiin runsaasti. Taikina sai seisoa kylmäkaapissa muutamia päiviä ennen leiopomista. Pipareita syntyi jotakuinkin kaksi isoa pahvilaatikollista. Siellä ne pehmenivät mukaviksi, rapeiksi, mutta eivät mureneviksi. Samoin torttuja tehtiin, mutta kotikonstein torttujen valmistus oli työlästä eikä niitä tullut samassa mitassa tehtyä. Minulle olivat erikoisherkkua tortut, joissa oli omenamarmeladia täytteenä. Olin mieltynyt omenamarmeladiin siinä määrin, että taisin joskus toivoa sitä joululahjaksi; ja sainkin. Kakkuja ei niin paljoa harrastettu, lähinnä tiikerikakku ja kääretorttu juhlistivat pöytää.

Eikä pidä unohtaa erityistä jouluruokaa: valkoista höyryävää riisipuuroa ja luumukiisseliä eli lipotesta. Ei tuossa enää tarvittu kuin rosolli niin onkin mainittu tärkeimmät herkut. Kuten huomataan suklaa loistaa poissaolollaan. Rasiallinen suklaakonfetteja riitti koko perheelle joulunpyhiksi. Nyt ainakin itse hotkaisen rasiallisen kertaistumalta ja kärsin.

Kaiken tämän herkkujen valmistuksen keskuksena oli tupa ja tuvan pitkä pirtinpöytä. Pöytä, jonka kansi oli käännettävä, toinen puoli oli maalattu ja toinen oli höylätty puhtaaksi. Kun aloitettiin leipominen käännettiin puhdas puu yläpuoleksi. sen ääressä sitten pikkupoikana seurattiin tarkasti valmisteluja. Niistä on ollut apua viime vuosina kun on itse valmistellut leipomista tai laatikoiden valmistamista. en sano, että olisin mikään kokki, mutta ainakin tietyt perusasiat ovat tuttuja.

Itsenäisyyspäivä

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, joka ei ole jostakin syystä saanut mitään erikoisia muotoja perheessäni. Tämä ei johdu siitä etteikö itsenäisyyttä olisi arvostettu, mutta siihen liittyviin tapahtumiin on ilmeisesti liittynyt vanhempieni puolella niin kipeitä asioita, ettei päivästä koskaan tullut varsinaista juhlapäivää.

Isäni suku on lähtöisin Metsäpirtistä, aivan kaakkoisimmalta kulmalta Laatokan rannalta. Suomen itsenäistyminen sulki rajan Venäjälle ja luonnolliset yhteydet kauppa- ja työalueisiin katkesivat. Isoisäni oli työtehtävissä Venäjän puolella ja joutui aikanaan vangituksi. Yhdessä muutamien muiden samasta kylästä kotoisin olevan nuoren miehen kanssa heitä oltiin kuljettamassa, ilmeisesti Solovetskin luostariin, perustettuun leiriin ammuttavaksi. Miehet onnistuivat karkaamaan junasta ja pääsivät Suomen puolelle. Ymmärrettävästi rajan ylityksen jälkeen joutuivat kiinniotetuiksi. Heitä epäiltiin venäläisten lähettämiksi vakoojiksi. Uhkana oli ammutuksi tuleminen. Harvaapa on kumpikin puoli uhannut teloituksella. Henki säilyi kun pitäjässä tiedettiin isoisäni pasifismi ja hänen isänsä oli jo tuossa vaiheessa merkittävä talollinen. Niin oli sanoilla jo painoarvoa. Lisäksi ilmeisesti saatiin tietoja rajan takaa, sillä rajahan ei ollut alkuvaiheessa suinkaan tivis. Väkeä kulki yli puolin jos toisin. Kuka missäkin asioissa.

Sitten Talvisodassa alue menetettiin kokonaan. Kiivaat taistelut riehuivat lähes koko sodan ajan kotipaikan lähellä. Taipaleenjoelle oli Isäni kotoa matkaa muutamia kilometrejä. Hatakanmäki oli Umpilampien viivytysasemien oikealla puolealla joen ja rajan välissä. Kotitalo poltettiin aivan sodan alkuvaiheissa.

Äidin puolelta suvussa on mukana myös sisällisodan ja kommunistivainojen painolasti. Vaikka suku onkin lähtöisin valkoisen Suomen alueelta ei isoisäni osallistunut sotatoimiin. Ilmeisesti hän on ollut vangittuna sodan aikana, paikalliset eivät asioista puhu ja asiakirjoissa on puutteita asian kohdalla. Ennen sotia perhe pidettiin kaikesta kunnallisesta toiminnasta ulkona, joten yhteyttä juhlallisuuksiin ei muodostunut. Sodan aikana Kaikki enoni olivat kyllä rintamalla osallistuen mm Kumurin taisteuihin.

Kyllä ikkunalla kynttilöitä poltettiin ja radiota kuunneltiin. Haudoilla ei paljoa käyty, vaikka kyllä kirkkomaassa lepää suvun sodan uhreja. Vasta viimevuosina on päivä alkanut saada vakiintuneita muotoja, kyllä hiljentyminen kuuluu yhä kuvioihin. Päivä ei ole mitenkään riehakas, vaan enemmänkin rauhallinen. Tänä vuotena erityisen surullinen kaikkineen vuoden aikana sattuneiden surullisten asioiden vuoksi.

Jälleen hautajaisissa

Tämä syksy onkin hautajaistäyteinen. Tänään haudattiin Hauholla tätini Tyyne. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Asiaa osattiin myöskin odottaa, koska hänen tilastaan saatiin kuulla äitini hautajaisten aikana. Näin aika kuluu huomaamatta. Tajusin hautajaisiin mennessäni etten ole käynyt Hauholla 45 vuoteen. Sattuneesta syystä. Kyllä yhteydenpito sukulaisiin saisi olla edes hiukan ahkerampaa. Pitää ottaa itseään niskasta ettei seuraava tapaaminen ole omissa hautajaisissa.

Hauhon kirkonmäki on mielenkiintoinen paikka. Siinä siirtyy kirjaimellisesti menneeseen. Kannattaa käydä tutustumass vanhaan kivikirkkoon ja siinä ympärillä leviävään suojelualueeseen. Ja päiväksi kannattaa valita kauniimpi päivä kuin tänään. Nyt sumu ja tihku hämärsi ympäristön, niin ettei kuvista tullut lainkaan hyviä.

Lapsuuden maisemaa

Tässä on jotenkin palaillut mielessään menneisiin vuosiin ja kasvuympäristön. Kävin syntymässä kunnassa, joka on jo lakannut olemasta. Peräseinäjoki on ollut liitettynä Seinäjokeen joidenkin vuosien ajan. Ympäristöähän liitos ei ole muuttanut miksikään. Ei maisema siitä muutu, jos kunnan nimi vaihtuu. Kotipaikkaylpeyttä, tai miksi sitä nyt sanoisi, tuntee samalla tavalla. Sillä totushan on, että lapsuusajan ympäristö muokkaa ihmisestä sen mikä hän on. Synnyinseudullani ympäristö on alavaa, ei paljoa mäkiä. Se näkyy muun muassa sellaisessa yksinkertaisessa asiassa kuin hiihto. En koskaan harjaantunut laskemaan mäkiä ja sain kärsiä siitä sitten ainakin Kajaanissa armeija-aikana. Siellä kun piti lasketella umpihangessa mäkeä. Useimmiten olin päälläni jossakin hirmuisessa risupuskassa. Ja voitte uskoa, että muilla oli hauskaa. Mutta mutta kun kotiseudulla kaikki mäet olivat keinotekoisia: olkikasa, tervahaudan reuna tai joentörmä. Joentörmää laskiessa oppi ainakin sen, että sukset katkeaa kun törmää suoraan jäälle.

Mutta yhtäkaikki - siinä avarassa maisemassa kasvettiin. Taivas oli korkealla ja lähinaapurit sukulaisia melkein kaikki. Serkkuja ja pikkuserkkuja, enoja ja tätejä. Muutama muu. Jos meni länteen kaksisataa meriä tuli tielle. Sen suunnan naapurit eivät olleet sukulaisia vaan varakkaampia tilallisia vanhastaan. Saman verran itään niin mäki oli täynnä sukulaisia. Entisiä pappilan torppareita.

Kouluun oli lyhyt matka. Koulu aloitettiin Pappilan koulussa. Pappilan rippituvassa olevassa pikkukoulussa yksi opettaja opetti kahta ensimmäistä luokkaa. Siitä pikkuisen matkaa Kannonmäelle päin oli koulun päärakennus. Siinä olivat muut luokat kahdessa huoneessa. En voi moittia saamaani opetusta. Niillä tiedoilla ja taidoilla on menty pitkälle, vaikka lisäoppia aikanaan haettiinkin muualtakin; niin Seinäjoella Lyseossa kuin myöhemmin muuton jälkeen Kokkolassa yhteiskoulussa.

Joillekin on jäänyt kouluajoista huonoja muistoja. Minun on sanottava, että itse olen jotenkin viihtynyt koulumaailmassa. Aina onnistumiset eivät ollet niinkään selviä. Tai sitten viihdyin liikaakin, kun halusin käyttää kesäaikojakin opiskeluun. Erityisen viehättynyt olin kielten opiskeluun kesäisin. Kesät kuluivat useimmiten joko ruotsin tai englannin parissa. Tältä osin kielitaidon tulisi olla vahva. Minkään muun opiskeluun en ole panostanut kouluaikoina samalla tavalla. Tapasinkin sanoa että todistuksestani näkee kääntäen käyttämäni ajan eri aineiden opiskelussa. Mitä enemmän panostusta sitä heikompi tulos.

Mutta jatketaan jossakin vaiheessa asiasta enemmän.

Havahduin aamulla tosiasiaan: Isänpäivä on jo ensiviikonloppuna. Enkä ole tehnyt mitään asian eteen. Oma isäni, jo 83 vuotta nuori, asuu Peräseinäjoella; nyt hyvin yksinäisenä. Yli 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi joitakin viikkoja sitten puolison kuolemaan pitkällisen riuduttavan sairauden jälkeen. Mutta isä on kovaa tekoa.

Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Hän joutui lähtemaan sotaa pakoon Metsäpirtistä, läheltä kuuluisaa talvisodan taistelupaikkaa, Taipaleenjokea Hatakanmäeltä. Ikää hänellä oli silloin 13 vuotta. Evakkomatka päättyi Peräseinäjoelle, lähelle paikkaa josta aion remontoida itselleni eläkeasunnon. Kotipaikallaan hän pääsi/joutui käymään sota-aikana käydessään hautaamassa äitinsä Palkealan ortodoksiseen hautausmaahan 1943 ollessaan juuri 17 vuotias. Arkun kuljetus sota-aikana sotatoimialueella sijaitsevalle hautausmaalle ei ole ollut helppo. Asiasta hän on kertonut jotakin, mutta ei läheskään kaikkea. Tuskin tulee koskaan edes kertomaan.

Sodan päättyessä hän oli juuri koulutuskeskuksessa ja hätäisen koulutuksen saaneita poikia oltiin lähettämässä rintamalle, kun rauha solmittiin. Paluu omalle kotiseudulle jäi iäisesti unelmiin ja pitäjä muistojen joukkoon. Hän pääsi käymään muutaman kerran rajojen avauduttua ja kotiseutumatkojen mahdollistuessa kotipaikallaan 1980-90-luvuilla. Montaa matkaa hän ei voinut tehdä, koska toimiminen puolisonsa omaishoitajana sitoi kotiin. Asiasta tuntee syyllisyyttä, vaikka sille ei omista olosuhteista johtuen mitään voinutkaan.

Hän elätti perheensä pienviljelijänä ja teollisuustyöntekijänä. Sotahan vei hänen perheeltään huomattavan varallisuuden, eivätkä korvaukset suinkaan korvanneet kuin osan menetyksistä. Kaikesta huolimatta hänen elämäänsä on johtanut oikeudenmukaisuus ja asioiden tasapuolinen tarkastelu. Yhteiseenhyvään pyrkiminen.

Onnelisia päiviä isälle.

Tarinointi alkaa hiukan surullisissa tunnelmissa. Äitini hautajaisista on nyt kulunut viikko. Ajatus poismenon todellisuudesta alkaa vähitellen todella iskostua mieleen.
Vaikka vietinkin mökillä tavallaan viihtyisän viikonlopun lasten ja lapsenlapsen kanssa jäi päällimmäiseksi tunne tyhjyydestä.
Äitini oli kuollessaan täyttänyt 83 vuotta ja sairastanut vuosia. Järki sanoo asian olevan helpotus hänelle mutta tunne sanoo muuta. Kaipa kyseessä on oma itsekäs ajattelu. Ja pelko oman kuolevaisuuden tunustamisesta.
Tämä runonpätkä olkoon äidin muistolle. Yritin lukea sen haudalla, jos nyt kukaan sai siitä mitään selvää.
Me vaellamme täällä
- kauniissa maassa.
Vaellamme pimeässä laaksossa.
Harvat ovat ilomme
- monet murheemme.
Moni on poistunut joukostamme
- niin kuin jokainen poistuu
kerran.
Moni meistä kaipaa läheistään
- moni lähintään.
Moni pyytää
- Olkoon heillä rauha
- Olkoon hänellä rauha.
Viikonloppu päättyi tavallaan rauhaan. Läheisellä pellolla levähti 17 joutsenen parvi.