Olen ollut vähän aikaa aivan hiljaa, koska mielessä on pyörinyt yhden tuttavan tapaus. Tuli liian lähelle omia kokemuksia. Narsistin kynsistä ei pääse helposti irti. Ei vaikka välimatkaa olisi ajallisesti ja maantieteellisesti paljonkin. Jatkuvasti tuo haamu häilyy jossakin valmiina iskemään. Syystä tai syyttä. Toivottavsti kaveri on saanut asiansa selvitettyä ja lopullisesti, sillä kukaan ei jaksa elää jatkuvassa pelossa, että joku keksii aivan uskomattomia juttuja toisesta ihmisestä; ja saa vielä muut uskomaan ja kohteen tuntemaan syyllisyyttä toisen valheista ja jopa uskomaan - melkein - niihin.
Alkuvuosi on ollut ilmoiltaan yllättävä. Tällaisia huurteisia aamuja ja kaiken pehmeään huurteeseen käärineitä säitä ei ole ollut vuosikausiin. Nyt on sellainen talvi, jollaisena lapsuutensa talvet muistaa. Pakkasta, puhdasta lunta ja huurteisia puita. Kamera on raksuttanut ja raksuttanut. Kuitenkin tuntuu että jotakin vielä puuttuu. Kuvat eivät anna sitä mitä haluaisin. Kaunista ympäristöä, huurteisia puita, oksalla kyhjöttäviä lintuja ja vitivalkoista lunta, valo, selkeä kirkas valo uupuu. Huurre ei kimalla oksalla latteassa sumuvalossa, valossa jota on mutta jolta puuttuu selkeä suunta. Nyt vain pitää yrittää ottaa yksivärinen kuva, jossa on valkoista valkoisella.
