Uudenvuoden aatonaatto

Mökki hiljenee, kissa, rotat ja tytöt lähtivät omille reissuilleen Jyväskylään ja Keskisen kautta Järvenpäähän. Sauna lämpenee päivän valon hiipuessa ja sinisyyden vallatessa maan. Kävin kuvaamassa näkymiä, lumi peittää maan ja kaikki on uskomattoman kaunista.

Vielä muutama päivä lomaa, sitten seuraavaksi pitää tulla pääsiäiseksi, jos vain saa jotenkin vapaapäivät sovitettua. Ja kesällä alkaa uuniremontit, savuhormit tutkitaan ja saadaan tilanne siltä osin valmiiksi seuraavan vuoden isoa remonttia odottamaan.

Kotieläimiä.

Mielenkiintoista mökillä. Täällä on yksi koira- venjänvinttikoira, kissa ja kaksi kesyrottaa. Eläimet tulevat toimeen siten että rotat ovat koiran kanssa samassa huoneessa. Rotat tosin häkissä. Mutta tuntevat toisensa eikä ongelmia ole, koira käy välillä vain nuskaisemassa ja heiluttaa häntäänsä. Kisu on tyttöjen kanssa toisessa kamarissa.

Siellä olikin aamulla yllätys odottamassa. Syltti oli päättänyt merkata nuorimman tyttäreni tavarat tavalla jonka vain kissa osaa. Syltti oli käynyt tekemässä nestemäist tarpeet kassiin, jossa oli tyttären vaatevarasto. Haju oli mukava, voitte uskoa. No kun täällä ei ole pesukonetta, tavarat kyytiin ja kirkolle paapan konetta lainaamaan. PISSIT SAIVAT KYYTIÄ. Kassikin piti pestä, mutta kun se on täyttä nahkaa olikin siinä vähän tekemistä ja nyt sitten kuivattelussa omat ongelmansa. Saas nähdä miten käy. Kisan ei käy kuitenkaan mitenkään, kissalla on omat tapansa, näin oman kokemukseni mukaan, pissit kengässä.

Parempaa tulossa?

Koiruus

Tuo mun koirani on nyt ottanut oikein nautinnoksi elämänsä. On levyttänyt oikein antaumuksella sängyllään ja muillakin. Ulkona käynyt vain pakollisilla. Sitten heti takaisin. Kun pääsee sängylle kuuluu sellainen tyytyväinen kurahdus ja syvä henkäys. Siten silmät lupsahtavat kiinni ja alkaa kuulua tyytyväinen tuhina.

Eilinen junamatka oli tietysti raskas kun koiravaunussa oli koiria kuin pipoa. Vaunussa oli ainakin 20 eri koiraa ja oltiin venakolle vähän ahtaassa paikassa. Yksikköpaikka, johon koira pääsee vääntäytymään vain vaivoin. Seinäjoella noustessaan penkin alta aiheutti vaunussa kohahduksen. Osa ei ollut nähnyt koiraa kun tultiin sisälle. Vaunun suurin koira oli matkan ajan vaunun hiljaisin koira.

Nytkin kaveri vetää sikeitä kamarin sägyllä ja juoksee unissaan kovasti.

Mökillä

Nyt on joulupäivän ilta ja olen ollut mökillä muutaman tunnin. Sisareni oli miehensä kanssa tehnyt täällä vaikka mitä. Piti vain laittaa lämpöä ja lupasin karisemattoman kuusen laittaa tupaan. Näin oli, mutta ei siinä kaikki. Kaikki pöydät olivat saaneet kauniit liinat, ikkunoihin oli ripustettu valosarja ja radio soitti joululauluja tullessani. Lisäksi jääkaappi odotti pullollaan jouluherkkuja. Eikä edes koikku ollut jäänyt unhoon. Koiruliinille oli oikein oma lahjapaketti herkkukorvineen ja torkkuhuopineen. En pysty/kykene koskaan korvaamaan heille tätä.

Isääkin kävin tullessani katsomassa. Hän on väsynyt ja jotenkin alakuloinen. Vaikka ihmekö tuo on kun äidin kuolemasta on vasta muutama kuukausi. Mutta jotenkin luulen isän äitiä hoivatessaan, ja hoitokodissa päivittäin käyneenä, käyttäneen voimavaransa loppuun. Nyt kun ei ole pakko tehdä ja olla vahva tulee eteen voimien puute ja levon tarve. Toivottavasti isä jaksaa vielä monta vuotta olle seurassamme. Sen verran tärkeä henkilö hän on, samoin kuin äitikin oli. Poismenon jättämän tyhjyyden huomaa vasta jälkeenpäin.

Joulukuun 24

Nyt on aatto ja on saunottu, syöty jouluruokaa ja juotu torttukahvit. Koirakin tuossa jaloissa availee pakettiaan. Herkkutikut uppoavat vauhdikkaasti riisipuuro/kinkku aterian jälkeen. Tänä aattona olenkin yksin kotosalla, jälkikasvu on hoitamassa sosiaalisia velvollisuuksia muualla. Huomenna sitten tungen koiran kanssa junaan ja kömmin Seinäjoella odottavaan autoon. Sillä sitten matkataan mökille. Täydellinen hiljentyminen hirsiseinien sisällä takkatulen loimussa. Enempää ei voisi toivoa. Vallankin kun tänä jouluna on maakin valkoinen. Kun maas´on hanki ja järvet jäässä.... Kerrankin näin.

Pitää antaa joulumielen hiipiä mieleen hitaasti ja täysin. Vaatimattomasti saunassa käyden ja muita sellaisia "pakollisia asioita hoidellen".

Jouluvalmisteluja

Olisikohan tänään aika jatkaa kirjoittamista siitä miten ennen joulua valmisteltiin ja keskittyä nyt jouluruokien osuuteen.

Valmisteluhan alkoi jo keväällä, aivan kuin Juicen Sika-joululaulussa todetaan. Kaikki kun oli kotona valmistettua ja kasvatetua niin myös joulukinkku piti kasvattaa. Tuntui tietysti ikävältä kun se iso punertava rötkäle tallikarsinasta katosi jonnekin ja lihatiinuun ilmestyi suolaveteen erilaisia possupaloja. Mutta se oli asia johon jokainen maalla maataloudesta elantonsa saava oli tottunut. Kinkku oli surikokinen ja siinä oli selvä paksu silavakerros. Siis aivan toisenlainen kuin nykyiset kinkut. Jotenkin luulen että juuri se kiinteä silavakerros antoi kinkkuun niin mehevän maun kun se uunin miedossa lämmössä suli ja sinetöi kinkun huokoset paistettaessa. Liha jäi mehukkaaksi kun nesteet eivät valahtaneen paistinpellille. Kinkku paistettiin yleensä aatonaattona yöllä.

Ennen kinkkua uunissa oli paistettu kotoinen ruisleipä ja jolupullat. Leipä oli kuitenkin ehkä tärkein, vaikka lapsena sitä ei aina halunnut tunnustaakkaan. Niin, kyllä jotakin kaupastakin ostettiin, imelletty joululimppu tavattiin ostaa meille osuuskaupan leipäosastolta. Leipien jälkeen uunin lämpö oli laskenut sopivaksi kinkulle, illalla uuniin ja aamulla pois, rapea kuori irrotettiin ja säilytettiin erästä ruokaa varten, josta ehkä joskus kerron tai sitten en.

Totakai joulupöytään kuuluivat myös laatikkoruoat, lanttu-, porkkana-, ja maksalaatikko. Perunalaatikoitta ei harrastettu aivan samassa määrin vaan tyydyttiin kuorittuihin perunoihin.

Sitten sinne herkuttelupuolelle kuuluivat piparit, joita paistettiin runsaasti. Taikina sai seisoa kylmäkaapissa muutamia päiviä ennen leiopomista. Pipareita syntyi jotakuinkin kaksi isoa pahvilaatikollista. Siellä ne pehmenivät mukaviksi, rapeiksi, mutta eivät mureneviksi. Samoin torttuja tehtiin, mutta kotikonstein torttujen valmistus oli työlästä eikä niitä tullut samassa mitassa tehtyä. Minulle olivat erikoisherkkua tortut, joissa oli omenamarmeladia täytteenä. Olin mieltynyt omenamarmeladiin siinä määrin, että taisin joskus toivoa sitä joululahjaksi; ja sainkin. Kakkuja ei niin paljoa harrastettu, lähinnä tiikerikakku ja kääretorttu juhlistivat pöytää.

Eikä pidä unohtaa erityistä jouluruokaa: valkoista höyryävää riisipuuroa ja luumukiisseliä eli lipotesta. Ei tuossa enää tarvittu kuin rosolli niin onkin mainittu tärkeimmät herkut. Kuten huomataan suklaa loistaa poissaolollaan. Rasiallinen suklaakonfetteja riitti koko perheelle joulunpyhiksi. Nyt ainakin itse hotkaisen rasiallisen kertaistumalta ja kärsin.

Kaiken tämän herkkujen valmistuksen keskuksena oli tupa ja tuvan pitkä pirtinpöytä. Pöytä, jonka kansi oli käännettävä, toinen puoli oli maalattu ja toinen oli höylätty puhtaaksi. Kun aloitettiin leipominen käännettiin puhdas puu yläpuoleksi. sen ääressä sitten pikkupoikana seurattiin tarkasti valmisteluja. Niistä on ollut apua viime vuosina kun on itse valmistellut leipomista tai laatikoiden valmistamista. en sano, että olisin mikään kokki, mutta ainakin tietyt perusasiat ovat tuttuja.

Kirjasto

Olen hiljaa mielessäni suunnitellut mökin muutoksia. Yhden huoneen osalta olen jo saanut ajatukset valmiiksi. Mökkini päädyssä on pieni kamari, joka on ollut vuokrattuna aikanaan ulkopuoliselle metsurille. Mökin ostaessani tuo huone oli surkean näköinen ja tuntui toivottomalta saada kuntoon. Ensiksi ajattelinkin muokata siitä sauna/pesutilan.

Mutta sisareni ahkeruuden avustamana se saatiin tyhjättyä kaikesta epämääräisestä töhnästä. Sitten ei ku vanhat pinkopahvit pois ja seinä tutkimaan. Sieltä löytyi kaunis punamullattu seinä ja toinen päätyseinä oli vanhaa ladon seinälautaa. Laudasta oli punamulta karissut ja jäljellä oli aivan mielettömän hieno seinä. Nurkasta löytyi tulisijaa varten tiilipelkka ja virheetön hormi. Siis unohdetaan sauna ja tehdään kirjasto.

Ikkunaseinälle uusi ikkuna ja hiukan lisäeristettä, huokoista kuitulevyä, siihen päälle gyproclevytys ja tapetti. Vanhan mallin mukainen, vaalea temperamaalilla tehty. Punamultaseinät saavat jäädä näkyville ja kirjahyllyt tehdään koivupöllin pätkien varaan kiinnitetyistä koivulankuista. Avoimeksi siten että seinä jää näkyviin hyllyjen taakse. Latialankut hiotaan maalittomiksi ja öljytään. Katto jää maalaamattoaksi ponttilautakatoksi. Karu mutta viihtyisä huone. Nurkkaan muurataan pikku kamina.

Joulun valmisteluja

Tänä jouluna on tarkoittus viettää toisenlainen joulu. Ei täällä kaupunkikodissa vaan mökillä maaseudun rauhassa. Asia on edennyt jo niin pitkälle, että liput on ostettu 25.12 iltapäiväjunaan. Sinne sitten ahtaudutaan koiran kanssa muiden sekaan.

Lähisuku mökkipitäjässä on aivan innoissaan. Sain kuulla että mökille on jo toimitettu yhtä sun toista tarviketta. Että ei siitä sitten tullutkaan aivan niin vaatimatonta kuin ajattelin. Ajatuksissani oli että haen pienen kuusentarrin tuvan ikkunapöydälle ja keittelen puurot padassa ja paahdan avotulella palan kinkkua ja jotakin sellaista. Mutta kiitos sisarusten sinne onkin kehkeytymässä oikein suureelliset joulujuhlat.

Tärkeintä on kuitenkin se, että isäni, paappa, on tulossa sinne joulunviettoon. Saunomaan ja sellaista. Takassa palaa kuivat koivuklapit ja porraspäässä kuusenhavuja, kynttilöitä palamassa seinäamppeleissa ja piparit paistumassa tuvan uunissa. Siinä on jouluillan kuva. Enkä kuulemma saa ottaa kuusenjalkaakaan mukaan. Sekin järjestyy sieltä.

Nuorimmaiset lapset tulevat äitinsä luota sitten myöhemmin. Lupasivat olla äidillä aattona joulun vietossa ja sieltä sitten mökille. Kyllä se noinkin varmasti onnistuu. Erityisen iloinen olen isän tulosta, hänellä ei ole ollutkaan mahdollisuutta joulunviettoon meidän porukan kanssa useisiin kymmeniin vuosiin. Nyt yksin jäätyään, ja kun minulla onnistui talviloman saanti tähän joulun ja uudenvuoden väliin, onnistuu mukavasti meidän kanssa. Ei tarvitse matkustaa kauaksi vain seirsemän kilometriä aasunnoltaan mökille.

Odotan innolla tulevaa.

Itsenäisyyspäivä

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Päivä, joka ei ole jostakin syystä saanut mitään erikoisia muotoja perheessäni. Tämä ei johdu siitä etteikö itsenäisyyttä olisi arvostettu, mutta siihen liittyviin tapahtumiin on ilmeisesti liittynyt vanhempieni puolella niin kipeitä asioita, ettei päivästä koskaan tullut varsinaista juhlapäivää.

Isäni suku on lähtöisin Metsäpirtistä, aivan kaakkoisimmalta kulmalta Laatokan rannalta. Suomen itsenäistyminen sulki rajan Venäjälle ja luonnolliset yhteydet kauppa- ja työalueisiin katkesivat. Isoisäni oli työtehtävissä Venäjän puolella ja joutui aikanaan vangituksi. Yhdessä muutamien muiden samasta kylästä kotoisin olevan nuoren miehen kanssa heitä oltiin kuljettamassa, ilmeisesti Solovetskin luostariin, perustettuun leiriin ammuttavaksi. Miehet onnistuivat karkaamaan junasta ja pääsivät Suomen puolelle. Ymmärrettävästi rajan ylityksen jälkeen joutuivat kiinniotetuiksi. Heitä epäiltiin venäläisten lähettämiksi vakoojiksi. Uhkana oli ammutuksi tuleminen. Harvaapa on kumpikin puoli uhannut teloituksella. Henki säilyi kun pitäjässä tiedettiin isoisäni pasifismi ja hänen isänsä oli jo tuossa vaiheessa merkittävä talollinen. Niin oli sanoilla jo painoarvoa. Lisäksi ilmeisesti saatiin tietoja rajan takaa, sillä rajahan ei ollut alkuvaiheessa suinkaan tivis. Väkeä kulki yli puolin jos toisin. Kuka missäkin asioissa.

Sitten Talvisodassa alue menetettiin kokonaan. Kiivaat taistelut riehuivat lähes koko sodan ajan kotipaikan lähellä. Taipaleenjoelle oli Isäni kotoa matkaa muutamia kilometrejä. Hatakanmäki oli Umpilampien viivytysasemien oikealla puolealla joen ja rajan välissä. Kotitalo poltettiin aivan sodan alkuvaiheissa.

Äidin puolelta suvussa on mukana myös sisällisodan ja kommunistivainojen painolasti. Vaikka suku onkin lähtöisin valkoisen Suomen alueelta ei isoisäni osallistunut sotatoimiin. Ilmeisesti hän on ollut vangittuna sodan aikana, paikalliset eivät asioista puhu ja asiakirjoissa on puutteita asian kohdalla. Ennen sotia perhe pidettiin kaikesta kunnallisesta toiminnasta ulkona, joten yhteyttä juhlallisuuksiin ei muodostunut. Sodan aikana Kaikki enoni olivat kyllä rintamalla osallistuen mm Kumurin taisteuihin.

Kyllä ikkunalla kynttilöitä poltettiin ja radiota kuunneltiin. Haudoilla ei paljoa käyty, vaikka kyllä kirkkomaassa lepää suvun sodan uhreja. Vasta viimevuosina on päivä alkanut saada vakiintuneita muotoja, kyllä hiljentyminen kuuluu yhä kuvioihin. Päivä ei ole mitenkään riehakas, vaan enemmänkin rauhallinen. Tänä vuotena erityisen surullinen kaikkineen vuoden aikana sattuneiden surullisten asioiden vuoksi.

Joulunajan töitä ennen

Tähän tuskin löydän sopivaa kuvaa vanhoista kuvistani. Etsitään kuitenkin jotakin asian vierestä.

Niin nyt oli tarkoituksenani porista siitä miten ennen joulunajat olivat lumisia ja yksi tärkeistä tehtävistä oli joulukuusen noutaminen metsästä. Koska talomme oli keskellä peltoaukeaa oli kuusimetsään matkaa ja se noudettiinkin sopimuksen mukaan naapurin metsästä. Metsään menoa varten valjastettiin hevonen, Loppu nimeltään, reen eteen ja sitten peltotietä pitkin metsään. Paikoitellen metsässä oli lunta hevosta vatsaan saakka. Kuusia kuivan kangasmetsän alueella kasvoi harvakseltaan ja aikaa sopivan etsimiseen kului. Kuusi ei saanut olla liian suuri ja leveäoksainen sopiakseen paikalleen tupaan. Yleensä sopiva löydettiin ja samalla tuotiin porraspäähän kuusenhavuja jalkojen pyyhintään.

Kuusi jäi navetan ja saunan kulmille hitaasti sulamaan ja levittämään tuoksuaan pihaan. Hitaasti sulanut kuusi tuoksui raikkaalle ja piti neulaset hyvin ilman vesijalkaakin. Koristeitahan kuuseen ei ollut paljoa, jokunen pallo ja kynttilöitä, hopealankaa ja tietysti latvatähti, jonka keskellä oli kaunis kiiltokuva enkelistä. Mutta se riitti luomaan tunnelman ja oikean tuoksun tupaan.

Karjallekin laitettiin parempaa jouluksi, vaikka perusruokinta olikin samaa, mutta jokunen lantunlohko ja vähän vahvempaa suurusta kuitenkin. Hevoselle tarjottiin kuivaa ruisleipää ja porkkanoita. Tuosta meidän hevosesta, tai sen nimestä Loppu on monta kertaa kyselty: Miksi moinen nimi. No heppa sai varsana nimen Liisan Loppu koska se oli Liisa nimisen hevosen viimeinen varsa. Siis loppu-varsa. Loppu oli mukava ja kiltti hevonen. Vaikka oikeastaan se ei ollut meidän, vaan yhden enoni hevonen joka vain oli meillä. Kahta hevosta tarvittiin vain joskus harvoin. Näin tuli molempien talojen hevosvoimatarve täytettyä. Kyseinen heppa tuli illalla ihan itse talliin hevoshaasta, sitä tartuttiin aitapaaluun hampailla, nytkytettiin paalu irti maasta ja kopsuteltiin talliin odottamaan ilta-apetta. Erityisesti sateisilla keleillä tätä omatoimisuutta esiintyi.

Nyt Loppu on muisto vain. Eikä kukaan enää käytä hevosta työjuhtana, vaan harrastusvälineenä. On kuitenkin mukavaa nähdä hevosta liikkeellä silloin tällöin. Se kuuluu maalaismaisemaan. Kesäpaikkani lähellä on harjoitusravirata ja naapurilla on ratsastusta varten hevosia. Joten niihin vielä törmää.

Joulukuu alkaa

Tässä täytyy ryhdistäytyä ja alkaa varailla junaan paikkoja joulunajaksi. En kylläkään aio rynniä koiran ja muiden elukoiden kanssa ennen aattoa mihinkään. Ehkä Joulupäivänä saisi paikan junaan eläinten kera. Tarkoitus on viettää aikaa mökillä tammikuun 3 päivään saakka. Sellainen 10 päivää metsän reunassa pimeässä luonnossa takkatulen loimussa.

Ei välttämättä huono ajatus. Saa nyt sitten nähdä miten onnistuu.

Jälleen hautajaisissa

Tämä syksy onkin hautajaistäyteinen. Tänään haudattiin Hauholla tätini Tyyne. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Asiaa osattiin myöskin odottaa, koska hänen tilastaan saatiin kuulla äitini hautajaisten aikana. Näin aika kuluu huomaamatta. Tajusin hautajaisiin mennessäni etten ole käynyt Hauholla 45 vuoteen. Sattuneesta syystä. Kyllä yhteydenpito sukulaisiin saisi olla edes hiukan ahkerampaa. Pitää ottaa itseään niskasta ettei seuraava tapaaminen ole omissa hautajaisissa.

Hauhon kirkonmäki on mielenkiintoinen paikka. Siinä siirtyy kirjaimellisesti menneeseen. Kannattaa käydä tutustumass vanhaan kivikirkkoon ja siinä ympärillä leviävään suojelualueeseen. Ja päiväksi kannattaa valita kauniimpi päivä kuin tänään. Nyt sumu ja tihku hämärsi ympäristön, niin ettei kuvista tullut lainkaan hyviä.

Lapsuuden maisemaa

Tässä on jotenkin palaillut mielessään menneisiin vuosiin ja kasvuympäristön. Kävin syntymässä kunnassa, joka on jo lakannut olemasta. Peräseinäjoki on ollut liitettynä Seinäjokeen joidenkin vuosien ajan. Ympäristöähän liitos ei ole muuttanut miksikään. Ei maisema siitä muutu, jos kunnan nimi vaihtuu. Kotipaikkaylpeyttä, tai miksi sitä nyt sanoisi, tuntee samalla tavalla. Sillä totushan on, että lapsuusajan ympäristö muokkaa ihmisestä sen mikä hän on. Synnyinseudullani ympäristö on alavaa, ei paljoa mäkiä. Se näkyy muun muassa sellaisessa yksinkertaisessa asiassa kuin hiihto. En koskaan harjaantunut laskemaan mäkiä ja sain kärsiä siitä sitten ainakin Kajaanissa armeija-aikana. Siellä kun piti lasketella umpihangessa mäkeä. Useimmiten olin päälläni jossakin hirmuisessa risupuskassa. Ja voitte uskoa, että muilla oli hauskaa. Mutta mutta kun kotiseudulla kaikki mäet olivat keinotekoisia: olkikasa, tervahaudan reuna tai joentörmä. Joentörmää laskiessa oppi ainakin sen, että sukset katkeaa kun törmää suoraan jäälle.

Mutta yhtäkaikki - siinä avarassa maisemassa kasvettiin. Taivas oli korkealla ja lähinaapurit sukulaisia melkein kaikki. Serkkuja ja pikkuserkkuja, enoja ja tätejä. Muutama muu. Jos meni länteen kaksisataa meriä tuli tielle. Sen suunnan naapurit eivät olleet sukulaisia vaan varakkaampia tilallisia vanhastaan. Saman verran itään niin mäki oli täynnä sukulaisia. Entisiä pappilan torppareita.

Kouluun oli lyhyt matka. Koulu aloitettiin Pappilan koulussa. Pappilan rippituvassa olevassa pikkukoulussa yksi opettaja opetti kahta ensimmäistä luokkaa. Siitä pikkuisen matkaa Kannonmäelle päin oli koulun päärakennus. Siinä olivat muut luokat kahdessa huoneessa. En voi moittia saamaani opetusta. Niillä tiedoilla ja taidoilla on menty pitkälle, vaikka lisäoppia aikanaan haettiinkin muualtakin; niin Seinäjoella Lyseossa kuin myöhemmin muuton jälkeen Kokkolassa yhteiskoulussa.

Joillekin on jäänyt kouluajoista huonoja muistoja. Minun on sanottava, että itse olen jotenkin viihtynyt koulumaailmassa. Aina onnistumiset eivät ollet niinkään selviä. Tai sitten viihdyin liikaakin, kun halusin käyttää kesäaikojakin opiskeluun. Erityisen viehättynyt olin kielten opiskeluun kesäisin. Kesät kuluivat useimmiten joko ruotsin tai englannin parissa. Tältä osin kielitaidon tulisi olla vahva. Minkään muun opiskeluun en ole panostanut kouluaikoina samalla tavalla. Tapasinkin sanoa että todistuksestani näkee kääntäen käyttämäni ajan eri aineiden opiskelussa. Mitä enemmän panostusta sitä heikompi tulos.

Mutta jatketaan jossakin vaiheessa asiasta enemmän.

Onnen Päiviäkö?

En tiedä mitä on tapahtumassa, mutta kaiken tämänvuoden tuskaisen taivalluksen jälkeen näkyy valoa. Eivät asiat kotiväen keskuudessa vielä kunnossa ole, mutta jotakin on tapahtumassa. Jostakin tuntuu virtaavan iloa elämään. Kuten nyt vaikkapa Karjalaisen Jukan kappaleesta On kaikki niinkuin ennenkin.

Olkoon niin.

Valoa pimeässä

Tänään hämärää, kosteaa, sumuista ja iltaa kohti pimenevää päivää valaisi mukava tapaaminen. Törmäsin tuttuun taiteilijaan.

Hän oli juuri saapunut Suomeen Italian matkaltaan. Hän oli osallistunut Cortonassa Toscanassa pidettyyn Donnarte 09 näyttelyyn muutaman muun suomalaistaiteilijan kanssa. Kuten nimikin kertoo, näyttelyssä oli ainoastaan naistaiteilijoita. Selasin taidokkaasti tehtyä näyttelykatalogia ja tavailin arvioita töistä. Harvoinpa täällä näyttelykuraattorit paneutuvat samalla tavalla töiden sisällön analyysiin. Oli mukava kuunnella hänen iloista pulppuilevaa nauruaan kun hän kertoi näyttelyn saamasta suosiosta. Erityisen innostunut hän oli näyttelyn ympäristöstä. Näyttelytilana oli vanha Medici-suvun rakennuttama linna 1400-1500-luvulta.

Mielenkiintoiseksi tämän tekee se, ettei kyseistä taiteilijaa ole hyväksytty Suomessa taiteilijamatrikkeliin. Eikä häntä näin ollen tunneta, eikä myydä kunnolla kotimaassa. Niinpä hän joutuu elättämään itsensä toimimalla osa-aikaisena myyjänä kodinsisustukseen keskittyneessä putiikissa. Tosin hän saa samalla jotakin taidekäsityötuotteita myyntiin saman liikkeen kautta.

Olen tuntenut hänet nyt viiden vuoden ajan ja olen iloinen tällaisesta avauksesta. Hänelle suon onnistumisen jos kelle. Takana vuosien vaikeudet. Uusi valoisuus näkyy myös hänen uusimmissa töissään. Niissä on jotakin bysanttimaista juhlallista tuntua, ilman kuva-alan jäykkyyttä ja ikonimaisuutta.

Kuvituksena oleva kortti on hänen ottamansa näyttelypaikalle vievältä tieltä.

Kirjoista

Olen viime kuukausien aikana alkanut käyttää MP-3 soitinta uudella tavalla. Musiikin vaihtoehtona olen kuunnellut äänikirjoja. Mielenkiintoista, miten erilaiselta kirja tuntuu kuunneltuna. Lukiessa voi selailla takaisin helposti ja mielikuvat muuttuvat lukukertojen välillä. Kuunnellessa lukijalla on suuri merkitys, äänenkäyttö, äänenpainot ja sävy vaikuttaa koko kuvaan. Joidenkin lukemista on kevyt kuunnella ja toisella taas äänessä on jotakin, joka estää pitkäjänteisen kuuntelun.

Mutta aion jatkaa harrastusta, on mukavaa istua aamu/iltahämärässä junassa ja kuunnella. Ympäristön hälyäänet hiljenevät ja matkan kulkee mukavasti rentoutuen. Eikä varmasti häiritse naapuria samoin kuin musiikki, josta tietyt äänet tulevat kuulokkeista läpi häiritsevästi.

Ihminen hänkin

Tänään törmäsin töissäni jälleen erääseen "laitapuolen"kulkijaan. Ihmettelin, niin kuin aina hänen kohdallaan, miten ihminen voi olla niin positiivinen, vaikka asiat eivät kertakaikkiaan ole kohdallaan. Ei asuntoa suomen ilmastossa, ei peseytymismahdollisuuksia eikä lämmintä ateriaa koskaan.

Mies on kuin metsänpeikko, tukka pitkä ja takkuinen, parta pitkä ja mies likainen kuin mikä. Vaatteet repaleina ja haisee pitkälle ja pahasti. Nähdessään tuli iloinen päiväntoivotus ja juttelut päivän tapahtumista. Erityisesti tunsi huolta runkovesijohdon suojauksesta. Vanha betonimies. Kysymykseen missä hän aikoo nukkua yönsä niin hymyili kauniisti ja sanoi että kyllä hänellä on hyvä paikka Tapiolassa. Lieneekö jokin hissi tai sanomalehtilaatikko.
Sinne hän poistui, nousi junaan ja vilkutti mennessään. Mikä asenne miehellä, jolla ei ole mitään muuta elämässään kuin viina.

Onko tämä maa kuitenkaan hyvinvointivaltio? Jotenkin epäilen. Työssäni olen törmännyt vuosi vuodelta enemmän kävelyterapiassa oleviin mielenterveyspotilaisiin. Asunnottomien alkoholistien määrä on vähentynyt. Edellä mainittu iloinen veikko on lajinsa viimeisiä edustajia. Sikäli ollaan menty eteenpäin, että useimmilla on jonkinlainen katto pään päällä.

Mutta kyllä asenneilmasto pitää näitä eitoivottuina ihmisinä. Alkoholistit, mielenterveyspotilaat ja muut marginaalirymiin kuuluvat ovat valtaväestön mielestä ilömiöitä, joille joko tuhahdetaan paheksuvasti tai suljetaan silmät. On helppoa asennoitua: Onneksi minä en ole tuossa asemassa. Ja itsehän ovat asiansa noin hoitaneet. Oma syy.

Kuitenkin joukossa on tohtoreita ja vihtoreita. Niinpä meistä kuka vain voi joutua samaan tilanteeseen.

Vuodet vierivät

Pykäsin muutaman "runomuotoisen" tekstipätkän. Tässäpä niitä olisi alkuun:

Auringonkehrä kumottaa
voimattomasti pilvien läpi.
Pimeys lyö
kättä pimeydele.
Voimaton ja valoton hämärä
välissä.
Kostea tuuli.

Maa jäässä, heinänkorret
rutisevat jalan alla.
Savi milloin kovaa kuin
asfaltti milloin liejuna
polviin saakka.
Harmaata aamusta iltaan.

Aika tuntuu hidastuvan
-taivas avartuu illalla
äärettömäksi ja tähdet
voittavat kesän valon.
Avaruuden ääretön kupu
pyörryttää.

Joskus kaunis Aurinko paistaa
kuin kesällä.
Maa vain on mustanruskean
marraksen peitossa
- Marraskuussa.

Ohikiitävät vuodet,
kuihtuvat pihlajankukat
ja joessa virtaava vesi.
Tottelisivatko käskyä
odota.

Osa on jo vanhempaa ja aavistuksen muokattua. Muutama aivan uusia. Tänään päähän putkahtaneita.

Musiikin lumoissa

Hupsis, kello ehti jo sunnuntain puolelle. Tulin töistä rättiväsyneenä ja flunssaisen oloisena rämmittyäni sohjoisessa kaupunkiympäristössä 8 tuntia yrittäen luoda edes vaikutelmaa turvallisuudesta vahtialueellani. Ajattelin piipahta lukaisemassa muutaman blogin ja sähköpostit.

Kuinka siinä jälleen pääsi käymään niin, että ajauduin musiikkivideoiden pariin. Ajattelin kuunnella jonkun mukavan harmittoman lallatuksen jostakin 60-luvun alkupuolelta. Yks ja kaks ja havaitsin keränneeni soittolistalle jotakuinkin 20 kappaletta. Istuvani koneen äärellä luurit korvalla ja ajautuvani mieleni mukana menneeseen. Jonkun kappaleen kohdalla tuli mieleen koulun illanvietot, konventit l. "kovat", ja ensi-ihastukset. Varovat lähestymiset. Ujo maalaispoika kun olin. Joistakin taas saattoi muistaa milloin kuuli kappaleen ensikerran ja sen miten juuri se lempikappale nauhoitettiin pienelle kelanauhurille. Nauhalle mahtui puoli tuntia musiikkia. Sitä veivattiin kunnolla. Nauhalla olevat kappaleet osattiin äänitysjärjestyksessä ulkoa. Niin nytkin vielä monen kymmenen vuoden jälkeen alitajuisesti odotti jotakin tiettyä kappaletta seuraavaksi. Ja kas kummaa, useimmiten sen löysikin listoilta.

Mutta sitten tapahtui jotakin ja musiikistani puuttuu pitkä pätkä, useita kymmeniä vuosia, siten ettei kappaleisiin liity mitään muistoa, ei niin mitään mikä sitoisi sen johonkin aikaan tai tapahtumaan. Aivan kuin en olisi elänytkään noina vuosina. Tai ettei minulla ole ollut omaa elämää tuona ajanjaksona lainkaan.

Mutta näinhän se elämässä lienee?

Mökki

No nyt päästän lopulta asiaan, elikkä kertomaan vanhasta hirsimökistä ja sen kunnostamisesta ja ennenkaikkea sen kunnostuksen suunnittelusta. Mökki, tai talo, on ollut omistuksessani, tai pankin omistuksessa, nyt kolme vuotta ja olen viettänyt siellä yhteensä puoli onnellista vuotta lomilla.

Mökki on hyvin vanha vanhimmilta osiltaan, vanhin vuosiluku on 1811 tai 1871. Vaikea sanoa kun seinähirsiä on rakennusta muutettaessa vähän piiluttu. Vuosiluku on entisessä pohjoisen päädyn seinässä, Seinä on ollut ulkoseinä. Sää syönyt ja kun rakennusta jatkettiin yksihuoneisesta eteiskamari savutuvasta kaksihuoneiseksi eteiskamarilliseksi uloslämpiäväksi torpaksi, sen päätyyn salvettiin uusi huone ja ikkuna muutettiin oveksi.

Sellaisena rakennus sitten oli aina 1950-luvulle, jolloin sen toiseen päähän rakennettiin keittiö ja kamari sekä runkoa leventäen päätykamarin viereen pieni kamari. Siinäpä sitten muutokset ovatkin. Uusia huoneita on jossakin vaiheessa vuokrattu ulkopuolisille ja niiden seiniin on vedetty sisäpuolelle 5 senttiä karhuntaljaa, pahvitettu ja tapetoitu. Vanhojen pinkopahvien alta paljastui kauniit terveet hirret ja siitä lähti liikkeelle ajatus ulkovuorauksen parantamisesta. Ulos hengittävää materiaalia ja uusi pystylaudoitus, samoin vanhat ikkunat uusiksi. Ikkunoissa kyllä olisi vanhaa puhallettua lasia olevia ruutuja ja osin vedettyä lasia olevia. Mutta kun pokat ovat vanhat ja heikot on koko systeemi muutettava.

Lämmityslaitteina on tällä hetkellä toimiva hella, kamarissa pystyuuni ja tuvassa kaunismuotoinen takkauuni. Toimiva ja pienellä kunnostuksella toimii ainakin 50 vuotta eteenkin päin. Nämä eivät kuitenkaan tule olemaan peruslämmön tuottoon tarkoitettuja. Olen ajatellut laittaa mökkiin mukavuuksia. Juokseva vesi, vaikka juoksee se nytkin, jos jaksan juosta. Samalla kun vesijohtoverkostoon liitytään, voi laittaa myös joko maalämpöpumpun tai aurinkopaneelin tai lämpöpumpun erilaisina yhdistelminä. Pitää laskea, mikä on järkevin,

No, näistä tiedoista jo käy ilmi minkä eräät tutut ovat sanoneet: ei tuo ole mikään mökki vaan talo. Heille on annettu aivan väärää tietoa.

Haaste

Ajattelin tänään kirjoitella aivan jotakin muuta, mutta Lehtokotilo haastoi minut aistien maailmaan.
Laitetaan samassa järjestyksessä kuin hän:
Tunto: erityisen mielyttäviä muistoja nostaa tunne hienosta pyörien alla jauhautuneesta hiekasta paljaan jalan alla. Samettinen mutta kuitenkin luja ja kantava. Varmuus.
Näkö: liittyy hiukan edelliseen, kirkkaansinisellä taivaalla purjehtivat valkoiset pilvilautat, joiden välissä pääskyset sujahtelevat. Suriseva lämpö siirtyy sinuun silmien kautta.
Haju: huomaan valtaosan liityvän kesään, lämpöisen kesäpäivän lämmittämä jokivesi. Se on jotenkin vastustamaton. Siinä tuntuu turpeen pistävää hajua, saven pehmyttä ja hiukan makeaa tuoksua ja jopa hiukan hajoavien kasvien tuoksua. Siinä on itse asiassa kaikille aisteille.
Maku: nyt voi tulla yllätys. Moni saattaisi luulla vahvan juuston ja hyvän kypsän punaviinin olevan se juttu - mutta ei. Kylmä maito, lämmin ruisleipä jonka päällä on sipaisu voita ja paljon sipulihaketta. Eikä mitään muuta. Muistan monia hetkiä oman mummani ja paappani vaarinmökiltä.
Kuulo:Sateen vieno ropina katolla, alla penkki tai laveri ja hyvä kirja jota voi silloin lukea.

Outoja juttuja, mutta noin nämä nyt tulivat mieleen.

Havahduin aamulla tosiasiaan: Isänpäivä on jo ensiviikonloppuna. Enkä ole tehnyt mitään asian eteen. Oma isäni, jo 83 vuotta nuori, asuu Peräseinäjoella; nyt hyvin yksinäisenä. Yli 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi joitakin viikkoja sitten puolison kuolemaan pitkällisen riuduttavan sairauden jälkeen. Mutta isä on kovaa tekoa.

Hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Hän joutui lähtemaan sotaa pakoon Metsäpirtistä, läheltä kuuluisaa talvisodan taistelupaikkaa, Taipaleenjokea Hatakanmäeltä. Ikää hänellä oli silloin 13 vuotta. Evakkomatka päättyi Peräseinäjoelle, lähelle paikkaa josta aion remontoida itselleni eläkeasunnon. Kotipaikallaan hän pääsi/joutui käymään sota-aikana käydessään hautaamassa äitinsä Palkealan ortodoksiseen hautausmaahan 1943 ollessaan juuri 17 vuotias. Arkun kuljetus sota-aikana sotatoimialueella sijaitsevalle hautausmaalle ei ole ollut helppo. Asiasta hän on kertonut jotakin, mutta ei läheskään kaikkea. Tuskin tulee koskaan edes kertomaan.

Sodan päättyessä hän oli juuri koulutuskeskuksessa ja hätäisen koulutuksen saaneita poikia oltiin lähettämässä rintamalle, kun rauha solmittiin. Paluu omalle kotiseudulle jäi iäisesti unelmiin ja pitäjä muistojen joukkoon. Hän pääsi käymään muutaman kerran rajojen avauduttua ja kotiseutumatkojen mahdollistuessa kotipaikallaan 1980-90-luvuilla. Montaa matkaa hän ei voinut tehdä, koska toimiminen puolisonsa omaishoitajana sitoi kotiin. Asiasta tuntee syyllisyyttä, vaikka sille ei omista olosuhteista johtuen mitään voinutkaan.

Hän elätti perheensä pienviljelijänä ja teollisuustyöntekijänä. Sotahan vei hänen perheeltään huomattavan varallisuuden, eivätkä korvaukset suinkaan korvanneet kuin osan menetyksistä. Kaikesta huolimatta hänen elämäänsä on johtanut oikeudenmukaisuus ja asioiden tasapuolinen tarkastelu. Yhteiseenhyvään pyrkiminen.

Onnelisia päiviä isälle.

Tarinointi alkaa hiukan surullisissa tunnelmissa. Äitini hautajaisista on nyt kulunut viikko. Ajatus poismenon todellisuudesta alkaa vähitellen todella iskostua mieleen.
Vaikka vietinkin mökillä tavallaan viihtyisän viikonlopun lasten ja lapsenlapsen kanssa jäi päällimmäiseksi tunne tyhjyydestä.
Äitini oli kuollessaan täyttänyt 83 vuotta ja sairastanut vuosia. Järki sanoo asian olevan helpotus hänelle mutta tunne sanoo muuta. Kaipa kyseessä on oma itsekäs ajattelu. Ja pelko oman kuolevaisuuden tunustamisesta.
Tämä runonpätkä olkoon äidin muistolle. Yritin lukea sen haudalla, jos nyt kukaan sai siitä mitään selvää.
Me vaellamme täällä
- kauniissa maassa.
Vaellamme pimeässä laaksossa.
Harvat ovat ilomme
- monet murheemme.
Moni on poistunut joukostamme
- niin kuin jokainen poistuu
kerran.
Moni meistä kaipaa läheistään
- moni lähintään.
Moni pyytää
- Olkoon heillä rauha
- Olkoon hänellä rauha.
Viikonloppu päättyi tavallaan rauhaan. Läheisellä pellolla levähti 17 joutsenen parvi.